Jos minä vähän kerron, kun olen ollut...

Minäpä olen ollut, vaivattomassa palaverissa meinaan. Oikeastaan useassa, olen törmännyt yhteen proukkaan, joka on... no, vaivaton.

Se oli vähän hassu tilanne, kuulin yhdeltä kaverilta keskusteluryhmästä ja ajattelin että taas yksi kahvikerho... mutta menin kuitenkin kurkkaamaan, että mitä ne siellä puuhaavat.

Kutsuivat sitä forumiksi. Minä ajattelin roomalaisia ja toogabileitä.

Mutta sitä meininkiä minä ihmettelen, kuukausikaupalla olen sitä ihmetellyt ja kokouksissa käynyt. Tunnelma on jollain lailla... kevyt. En minä keksi muuta sanaa, siellä on kevyt tunnelma.

On meillä aina jokin aihe, sinne kutsutaan vieraspuhuja alustamaan - tai aika usein se on joku jäsenistä. Siinä on yksi mielenkiintoinen piirre: jäsenet päättävät, mistä keskustellaan. Sitä ei oikeastaan vedä kukaan - siellä on yksi heppu, joka kutsuu itseään fasilitaattoriksi, mutta ei se kontrolloi meininkiä ollenkaan, on vaan täysillä mukana. Se on varmaan aloittanut tämän homman, mutta nyt kun se pyörii itsekseen, se ei puutu asioihin.

Mutta jäsenet päättävät, ja se on minusta kova juttu. Homma ikäänkuin säätää itse itseään. Jos joku lähtee ryhmästä pois ja uusia tulee tilalle, alkaa meininki itsestään liikkua kohti uuden kokoonpanon haluja - koska kukaan ei ulkoapäin keksi aiheita ja puhujia, vaan jäsenet itse tekevät sen.

Aina kun lähden pois forumilta - me kokoonnumme kerran kuussa aamiaiselle - minulla on kumma olo. Päässä surisee, mutta mukavalla tavalla. Askel on kevyt, ajatus on kevyt. En saa oikein hommia tehtyä, ajelehdin. Ja sitten, pienellä viiveellä, alkaa tulla ideoita. Kaikenlaisia ideoita, jotkut töihin liittyviä ja jotkut elämään. Sitten minä naureskelen niille, vilkuilen ympärilleni ja ajattelen, etteivät nuo toiset tiedä mitä minä mietin.

Sitten minä unohdan ne ideat ja jatkan töitäni. Mutta yksi kumma juttu siinä on: kun katson taaksepäin, ne ideat ovat alkaneet toteutua. Ikäänkuin itsestään, ihan kuin niillä olisi oma älykkyys ja tahto, paljon omaani suurempi?

Mutta ei sitä oikein voi selittää, se on koettava. Usko, lähdetkö mukaan? Minä olen jäsen ja minulla on oikeus tuoda sinne kenet tahansa, jos minusta tuntuu että forum kaipaa juuri sellaista tyyppiä sinne. Minä haastan ryhmän tuomalla paikalla epäilevän Tuomaan... tule mukaan, siitä tulee hauskaa!

- Oiva -

Vaivattomia ajatuksia?

Ihme höpötystä? Eihän kukaan itseään arvostava (lue:arvostusta epätoivoisesti kaipaava) ihminen uskalla sanoa tekevänsä vaivatta oikeastaan yhtään mitään!

Vaivattomuus ei ole kulttuurissamme arvostettua eikä ehkä tavoiteltavaakaan. VAsta kovan ponnistelun jälkeen voi sanoa ansaitsevansa oluen/saunan/rentouttavan lepohetken nojatuolissa.

Olen itse saman taudin kantaja. Suoraan sanottuna en muista olleeni vaivattomassa kokouksessa. Asiat ovat joskus voineet sujua yllättävän mukavasti ja selittämättömän tuloksellisesti. Mutta heti kun olen huomannut asianlaidan minua on alkanut vaivata ajatus että jotain on jäänyt tekemättä. Ei ole varmaan yritetty eikä ponnisteltu tarpeeksi. Enemmänkin olisi voinut saada aikaan? Ihan varmasti...taitaa olla parasta varata seuraavaan tapaamiseen tiukempi agenda .... tai tarkistaa tavoitteita?

Kuules Oiva, mitä sitten jos asiat virtaavat vaivatta? Miten voin osoittaa merkitykseni ja sen että olen panostanut täysillä hommaan?

Tottakai lapsenmieli tekisi hyvää, mutta jonkun täytyy kantaa vastuu hommista ja ottaa se vakavissaan, jotta lapset saavat olla lapsia. Osoittaa että ihan vakavissaan tässä ollaan näiden hommien kanssa ja hiki päässä painetaan. Yhtään kovempaa ei enää pääsisi, jos ei sitten ole ihan pakko.

Ponnistelematon virtaus? Alamäkeä vaan... sulavasti ... määrätietoisesti...luonnollisesti ... aina maaliin saakka.



-Usko-