HeidiR kyseli kuulumisia.
Ehkä päälimmäisenä mietin, miten mukavaan suuntaan elämä on kääntynyt nelikymppis- bileiden jälkeen. Epävarmuus tuntuu vähenevän, mutta samalla uskon välttäneeni isomman urautumisen ja mustavalkoisen suhtautumisen, jolla epävarmuus usein taiotaan kadoksiin.
Ehkä se onkin epävarmuuden hyväksymistä? En nyt ahdistu hetikään niin paljon tilanteista, joissa on mahdollisuus epäonnistua. Mahtaisinko jopa jollain tapaa nauttia niistä?
Tilanteet, joissa elämä siirtyy uudelle uralle ovat elämää normaaleimmillaan tai tarkoituksenmukaisimmillaan. Enkä tarkoita uudella uralla sitä perinteisesti arvostettua juoksupojasta pääjohtajaksi etenevää uraprosessia. Joka hetki teemme päätöksiä, jotka muuttavat elämäämme peruuttamattomasti. Väistämättä.
Ohikiitävät päätökset tuntuvat eniten elämältä, jos olemme niissä hereillä hetkeä aidosti arvostaen. Arvostuksella tarkoitan, että jokainen solumme on siinä hetkessä, eikä edes ajatuksemme livahda huomisen tai ensi vuoden puolelle yrittäen nähdä miten päätöksestä hyödymme tai mitä sillä menetämme.
Tulevaisuutta ei voi nähdä, mutta sen voi tehdä arvostaen jokaista hetkeään ja päätöstään ja luottaen huomisen olevan elämisen arvoinen.
Ihan maanpäälle tuotuna; olen viimeisen vuoden aikana oppinut arvostamaan kuntoilua ja jokaista hetkeä sitä harrastaessani. Alan vuoden säännöllisen harjoittelun jälkeen huomaamaan miten lihakset toimivat, miten hallitsen niitä ja miltä hallinta tuntuu.
Vuosi sitten lievän vastentahtoisesti aloitetut arastelevat salikäynnit ovat vaihtuneet kolmen viikkokäynnin rytmiin ja pariin aamulenkkiin viikossa. Jokaisella kello kuuden kävelyllä maailma aukeaa ympärilläni uudella tavalla; tuoksuina, tuntemuksina ja tutun ympäristön uudella tavalla näkemisenä.
Innostus on tehtävissä. MOT
