Kuuntelen aamukahvilla
Debussyä ja melkein unohdan kahvini. Clair de Lune ei kuulostakaan vain musiikilta vaan joltain enemmältä. Sen kauneus soljuu sisimpääni ja muuttaa minua sen hetken jonka kappale kestää.
Musiikin kauneudesta ajatus juoksee jo laajemmalle. Katson ikkunasta ulos ja luminen maisema kuunvalossa näyttää samalta kuin kappale kuulostaa. Mieleni kaipaa jotain...kaunista...
...sellaista kauneutta, joka saa sielun soimaan...musiikkia...luontoa...ystävällisiä hymyjä...rakastetun katsetta...
Eikö kauneus ole aistien mielihyvän lisäksi myös jotain muuta? Eivätkä kaikki aisitilliset mielihyvätkään ole kauneutta. Kauneus, hyvyys, totuus...
Ystäväni vuosien takaa kertoi juuri mielenrauhansa ja ilonsa nousevan lapsenuskosta, jonka hän on uudelleen saavuttanut onnistuessaan jättämään taakseen pelot ja pelottavat asiat, joiden kanssa ei voinut enää elää.
Lapsenusko kuulostaa kauniilta... myös aikuisella. Uskoa hyvyyteen ja uskoa elämän kantavuuteen. Uskoa elämän kauneuteen. Se on siellä, kun sielumme on auki nähdä ja kuulla. Ja teemme tilaa kauneudelle ja hyvyydelle tulla luoksemme.
Uskothan?
