Respectiä...

Elämässä esiintyy paljon synkroniteettia, asioiden ja ilmiöiden kummallista "samaan tahtiin tanssimista" - oletteko huomanneet? Mielenkiintoinen kirja, jos kiinnostaa: http://www.amazon.com/Synchronicity-Inner-Leadership-Joseph-Jaworski/dp/1576750310

Kuten jo aiemmin on ollut puhe, olen ihmettelemässä Australian aboriginaalien kulttuuria ja ajatuksia elämästä, olin juuri aikeissa kirjoittaa heidän käsityksestään sanasta "respect" eli kunnioitus:

“Respect in the Aboriginal sense is an action, a verb: it means that you allow people to see you ‘in your true form’, as you are. You show your true self only to people you respect, people you think worth the effort, and who you consider as having the capacity to understand what you mean and who you are. Showing yourself as you truly are to another person is, as such, a sign of respect.”

Aboriginaalien mielestä kunnioitus on sitä, että uskallan/viitsin/haluan avautua aidoksi itsekseni juuri Sinun seurassasi. Kunnioituksen puute on sitä, etten uskalla/viitsi/halua, ja se tulee esiin teeskentelynä, roolin taakse pakenemisena, mielistelynä yms.

Meillähän kunnioitus usein liittyy pelkoon tai alamaisuuteen - suostun auktoriteetin alaiseksi, siis kunnioitan sitä ja tottelen. Tai katson ylöspäin jotain ihmetyyppiä tai ihmesuoritusta.

Vaikuttaa siltä, että aboriginaalit ja me olemme tässä(kin) asiassa aika kaukana toisistamme?

Milloin viimeksi sait aboriginaalimaista kunnioitusta osaksesi työpaikallasi? Tai kotonasi, tai ystävien parissa? Tai mikä tärkeintä, milloin kunnioitit toista ihmistä avautumalla, laskemalla suojauksesi täysin, heittäytymällä yhteyteen ilman mitään leimaamista ja ennakkoluuloja?

Ai niin, se synkroniteetti... onko niin, että Usko on kunnioittanut pomojaan/asiakkaitaan ja avannut itsensä aitoon aboriginaalityyliin? Jos siitä on tullut (vain) kolme kertaa takkiin, ei se mitään - isompi häviö olisi ollut, jos sen vuoksi olisi pitänyt kuorensa kiinni ja tehnyt niin kuin kaikki muutkin tekevät.

Parempi olla nokka veressä mutta elossa, kuin nokka puhtaana mutta itsensä hukanneena.

Terveisin useasti turpiinsa saanut Oiva :-)

PS. Jos aboriginaalijutut kiinnostavat, kurkkaa tämä: http://www.treadinglightly.sveiby.com/

Oppimisen kynnyksellä

Mitä pitäisi tehdä, jos huomaa jo kolmannessa perättäisessä työtehtävässä käyvänsä miltei samoja keskusteluja esimiehensä kanssa?

Olen työskennellyt viitisentoista vuotta kehitystehtävissä tarkoituksenani kehittää ja toteuttaakin palveluita toisille yrityksille. Tehtävät ovat olleet mieluisia ja ajoittain voin sanoa jopa nauttineeni työn teosta.

Metodini on joka paikassa, näin jälkikäteen ajateltuna, ollut saman tyylinen. Olen yrittänyt mahdollisimman hyvin ymmärtää yrityksen perustehtävän ja jonkin siihen liittyvän ajankohtaisen mahdollisuuden. Sen jälkeen vuorossa on ollut katsaus ympäristöön ja yhteistyökumppaneiden etsiminen toteuttamaan sitä mahdollisuutta.

Seuraa yhteistä pohdintaa ja innostus lähteä mukaan johonkin uuteen. Kunnes johto tai se aiottu asiakas kertookin, että "ihan tuollaista uutta ei juuri nyt taideta halutakaan".

Tämä kirjoitus ei kritisoi sitä johtoa eikä asiakasta, vaan pohtii mikä ajaa ihmisen toistamaan uudestaan ja uudestaan jotain toimintamallia? Mitä siitä tulisi ymmärtää ja oppia? Miten siinä ymmärryksessä pääsisi alkuun?

Itselleni on tietenkin hyödyllistä yrittää tunnistaa se piste, jossa muutosinnostus alkaa laimeta ja näkemys yhteisestä mahdollisuudesta katoaa. Yleisemmällä tasolla uskon mielenkiintoisempaa kuitenkin olevan tuon toimintamallien toistamisen ja ympyrän kulkemisen. Uskon että se on aika yleistä ;-)

Tätä kirjoittaessani alkaa hymyilyttää; ihan klassinen kaksikehäisen oppimisen paikka. On taas aika hiljentyä ja ymmärtää. Taidanpa kokeilla ulkosaaristoa.

Hyvää vappua!