Tänään huomasin
tottuneeni valoosi ja lämpöösi niin,
että lopulta pidin niitä osana itseäni.
"Etteikö aurinko nousisi?"
Jo pelkkä ajatus naurattaa,
ja kuitenkin aavistan...
Se päivä tulee lopulta aina,
väistämättä,
väistämättä,
jolloin katson pimeään horisonttiin
odottaen turhaan valosi ensi sädettä,
samalla tietäen
että olemme erottamattomasti yhtä.
-Jukka-
9 kommenttia:
Todella kaunista ja koskettavaa.
Kiitos.
Wau!
Kiitos.
*hymyilee taas hämillään*
Huh! Menin ihan sanattomaksi...niin kaunista! =)
Huikean kaunis runo, kiitos jakamisesta, tunnelmasta.
Kiitos kaikille, tulkitsen tämän rohkaisevaksi palautteeksi julkaista lisää tätä ajatusformaattia ;)
kirsi-tuuli: Kommenttisi oli arvokas, koska arvaan sinun olevan runoihminen.
Tulkitset aivan oikein. Jään jännityksellä odottamaan. =)
Todella kaunista!
Lähetä kommentti