Hiljaisuus puhuu

Olin tänään asiakkaan luona laatimassa hänen yrityksensä kevätpäiviä, jossa minun on tarkoitus olla avustamassa. Ajatuksena on, että yrityksen henkilökunta muodostaa yhteisen näkemyksen huomisesta ja siitä, miten se tehdään. Näkemyksen muodostamisen ohella tärkeää on sen syntytapa; koska arkipäivä on yksinäisempää puurtamista, halutaan yhteiseltä päivältä myös mukava kokemus yhdessä tekemisestä. Varsin yleinen ja tavallinen suunnittelukokous siis.

Saatuamme ohjelman rakennettua pyysin asiakkaalta huomiota vielä yhteen seikkaan. Varoitin häntä siitä, että koskapa ryhmän halutaan rakentavan ymmärrystä ja yhteisen tekemisen kokemusta, aion edetä avustajana heidän ehdoillaan. Käytännössä tämä saattaa tarkoittaa sitä, että aikataulu ja lopputulos eivät ole välttämättä koko aikaa ihan hallinnassa.

Asiakas sitä hiukan ihmettelemään, joten kysyin, "kumman epäonnistuminen on pahempi, määrämuotoisen toimintasuunnitelman vai yhdessä tekemisen kokemuksen?" Vastaus tuli varsin nopeasti ja se oli että "suunnitelmaa voidaan aina viilata, mutta yhteistyökokemuksia on niin vähän, että sen rakentaminen on tärkeämpää".

Ryhmäkeskustelut ovat aina mielenkiintoisia. Erityisen mielenkiintoisia ne ovat uusilla ryhmillä, joissa aina luodaan asiasisältöjen ohella tiedostamatta myös toimintamalleja ja -kulttuuria. Kokemukseni mukaan hyvinkin pienet asiat saavat silloin isoja merkityksiä ja vaikutuksia.

Semmoisissa tilanteissa keskustelun avustajan on oltava hereillä. Lähes aina joudutaan taiteilemaan isojen tavoitteiden, tiukkojen aikataulujen ja toisistaan poikkeavien tehokkuususkomusten kanssa. Kun agendaan on merkitty x-määrää aiheita, joissa jokaisessa on x-kymmentä kalvoa, jää keskustelu usein toiseksi etukäteissuunnittelun ja sitä seuraavan hallinnan tarpeen kanssa. Siitä hallinnastahan ammattimainen konsultti tunnetaan. Ammattiylpeys syntyy asiassa ja aikataulussa pysymisestä. Tämä on sinällään ihan ok, paitsi jos asia ja aikataulu eivät tue tavoitteiden toteutumista.

Hämmentävimpiä ja samalla palkitsevimpia ovat olleet kokemukset, joissa ammattimaisuuden mielikuva olisi patistanut minua keskeyttämään keskustelun tai rajoittamaan sitä tiukemmin asiaan. Joskus, kirkkaimpina hetkinäni, olen paineesta huolimatta ollut kuitenkin hereillä ja antanut tilanteen jatkua vielä minuutilla, jolloin homma onkin mennyt pakettiin, kuin itsestään. Inhimillinen prosessi toimii vain jos siihen luotetaan.

Entä jos lopputuloksen saavuttamista haluaisi vauhdittaa jollain keinolla? Mikä on tehokkainta ryhmäprosessille?

Ohjeistus?
Palkkiot ja sanktiot?
Munakellot ja pelisäännöt?

Ei sinnepäinkään.

Hiljaisuus puhuu kaikkein kuuluvimmin.

Testaa palaverin aluksi kahden minuutin hiljaista hetkeä päivän aiheen mietinnälle, tai pidä hiljainen hetki aamun avaukseksi. Anna keskustelun keskelle syntyä vaikkapa vaan 30 sekunnin pausseja, niin tiedät mitä tarkoitan. Alkuun tilanne voi tuntua kiusalliselta, mutta kun siihen tottuu, alkaa uusi aika kokouksille ja työpajoille.

Mitä kiireisempi ympäristö, sitä uskaliaampaa ja tarpeellisempaa hiljaisuus kuitenkin on. Kokeile vaikka ;-)