Olisitko
minulle ystävä?
Se, joka on lähellä
kun hätä on suurin.
Silittäisi kättä kun
elämä kääntää selkänsä.
Antaisi ajattelemisen aihetta
ja ymmärtäisi huoleni
paremmin kuin
minä itse.
Vai
olisimmeko
jotain ihan muuta?
Haluaisimmeko?
Hehkua katseessa.
Heittäytyä hetkeen
ja unohtaa kaikki se
mikä juuri äsken tuntui
niin tärkeältä.
Antautua syliin ja tuntea
auringon polte rinnassa.
Vailla mieltä ja kieltä
vain elää kaikki
se minkä
jumalat
meille
lahjoittavat?
Kaipuun ja täyttymyksen.
Hetken ja hekuman.
Tunteen ja palon.
Rakkauden koko kuvan.
?
Miten ystävällisiä
he ovatkaan...
... tekevät meistä ihmisiä...
-Jukka-
9 kommenttia:
Löysin runostasi suoria linjoja omaan elämääni ja myös uutta ajattelemisen aihetta. Kiitos!
Niin, tässäpä on mietittävää. Ollako ystävä vai jotain ihan muuta. Voiko ne yhdistää? Vai eikö?
Ollapa jumala ja vain nauttia,
vaiko tajuta että jumaluus on meissä sisällä
ja sittenhän me voimme olla...
...luojia.
Jumaluus on sanana aavistuksen subjektejaan passivoiva, mutta jos olemme kaikki luojia ... no se on sitten oma tarinansa. ;)
Yhdistäminen? Luulen, että se on mahdollista. Riskinottoa kipinän hiipumiselle. Mutta jos on oikein rohkea... Mikä ettei? =)
Birgitta:
Oivalsin juuri. Ehkäpä juurikin luojalta onnistuu tuo yhdistäminen.
Jospa se on sielun kumppanuutta?
Sielun, mielen ja kehon harmoniaa. Luojan armosta.
Upea runo. Mulla ihan silmä kostui, kun runo lähti vauhtiin kasvamaan kohti jumalia ja hekumaa ja tiivistyi ja hiljentyi lopussa. Tämä oli elämys, kiitos!
Vuoroin vieraissa.
Mukavaa, kun voi jakaa elämyksiä.
"Jospa se on sielun kumppanuutta?"
Niinpä =)
Luojat eivät kaihtaisi riskinottoa, sillä onko riskiä oikeasti olemassa ;-)
=) Niinpä! =)
Kaunis ja jotenkin jopa tutun kuuloista fiilistä löydän tästä!! Kiitos.
Lähetä kommentti