Touhukasta olemista keskellä muutosta

Gordonin tapaamisesta ja viestistäkin on ehtinyt vierähtää melkein neljä viikkoa. Vihdoin olen kuitenkin saanut itselleni aikaa vastata ajatuksella huomioihisi tapaamisemme olennaisista ajatuksista.

Tapaaminen oli samaan aikaan sekä virkistävä, että jossain määrin kysymyksiä herättävä. Mietin vieläkin, voiko samaa suhtautumis- ja toimintatapaa oikeasti käyttää työelämässä? Monet tapaamisessa jotenkin itsestään selviltä tuntuneet asiat alkavat nyt jälkeenpäin mietityttämään.

Otetaanpa asia kerrallaan:

Muutos ja luonnollinen rytmi. Muutoksesta on kohkattu viimeiset vuodet sellaisella tarmolla, että sen merkitys alkaa jo hämärtyä. Muutos on jotain hyvin tarpeellista ellei suorastaan välttämätöntä. Muutos on kehittyvän maailman ja tehostuvan talouden ydinkäsite. Ne jotka eivät sitä ymmärrä, kuuluvat muutosvastarintaisten vähemmistöön, joita on tutkimusten mukaan aina noin 15% väestä ja joita ei siksi tarvitse sen kummemmin miettiä.

On helppo ymmärtää, että "kaikelle on aikansa" ja että "ajoitus ennen kaikkea". Mutta, mitä tehdä kun deadlinet paukkuvat ja kvartaali lähenee loppuaan?

Entä sitten kun oikeassa palaverissa pitäisi päästä eteenpäin mutta joukossa on niitä muutosvastarintaisia, jotka jäävät vatvomaan jotain lillukanvarsia, vaikka oikeasti homma on ihan selvä ja eteenpäin on pakko päästä?

Tuo irtipäästettävien juttujen seremonia oli niin ikään siellä palaverissa hauska juttu ja oikeasti uskonkin, että tarvitsisimme enemmän yhteisöllisiä riittejä ja seremonioita rytmittämään arkeamme. Muistan vieläkin, miten kevätpäätösten ja joulun jumalanpalvelukset olivat isoja juttuja ja niiden aikana kirkossa oli aikaa miettiä kaikenlaista, kun oli jäämässä vapaalle koulujakson päätteeksi.

Onhan niitä seremonioita vieläkin, mutta ei kovinkaan loogisissa paikoissa. Otetaan esimerkiksi työpaikan vaihdokset. Olen osallistunut kymmeniin läksiäisiin, joissa on syöty kakkua yhteisöstä lähtevän kollegan "muistoksi". Toisaalta en ole kertaakaan päässyt todistamaan yhteisön jäseneksi ottamisen juhlistamista tai mitään muutakaan seremoniaa. Ihmisiä tupsahtelee perehdyttäjän (parhaassa tapauksessa) kanssa työhuoneen ovelle jossa hän ehkäpä jo kahdettakymmenettä kertaa kertoo olevansa sejase ja tulevansa siihenjasiihen tehtävään. Eikö tulija ansaitse huomiota? Tulokahvit kunniaan! Tosin ei ole kovin luovaa eikä innovatiivista, että meillä on vain yksi seremonia, kahvin juonti kakun kanssa. Ellei se olisi niin tavattoman lapsellista, niin tulta ja ääntä voitaisiin varmasti hyödyntää Gordonin tapaamisia laajemmaltikin. Veikkaan että niillä on jonkin verran enemmän perinteitä ja vaikuttavuutta, kuin tämän vuosisadan riiteillä.

TO DO, NOT TO DO ja BEING LIST voisivat muuten olla hyviä ehdokkaita tulokkaan tervetuliaisseremoniaan. Nimitäin siinä tapauksessa, että olisi oikeutettua korostaa jotain muuta kuin tekemistä ja erityisesti sen määrää, jonka jokaisella tehokkaalla tuloksentekijällä täytyy tietenkin ylittää kaikki laadukkaan tuloksenteon edellyttämät mielekkäät raja-arvot. Ylibuukattu kalenteri on lähtökohtaisesti paremman työntekijän merkki, kuin sellainen jossa on vaikkapa kolmasosa ajasta varattu reflektointiin, ymmärryksen luomiseen ja opitun jakamiseen kollegoille.

Kiitän kuitenkin Gordonia todella mielenkiintoisesta palaverista ja lupaan osallistua seuraaviinkin. Aina kun ehdin ;-)

-Oiva-