Luottamus vai sopimus?

(Max de Pree, osa 3)

Olin viikonloppuna todistamassa sopimuksen tekoa. Paikalla oli yksi alan ammattilainen ja kirkollinen todistajia. Lopussa rukoilimme sopimuksen ja suhteen puolesta. Juhlatkin olivat onnistuneet ja hauskat. Nautimme seurasta.

Meillä Suomessa on ollut perinteenä sopia asioista kädenpuristuksella. Muistan hämärästi, miten joskus viime vuosituhannella taloustieteen peliteorian opinnoilla aiheesta puhuttiin enemmänkin ja mietittiin, miten paljon sujuvammin markkinatalous toimisi jos ei tarvitsisi huomioida sopimusten laatimisen aiheuttamia kustannuksia. Luottamus on öljyä kapitalismin rattaisiin, vai miten sen nyt oli;-)

Hesarissakin oli juttu oikein tietokoneella simuloiduista pelimalleista, jotka todistivat, että yhteispeli ja luottamus ovat peliä pitempään jatkettaessa aina voittava strategia. Olisi hienoa jos joku selittäisi, miksi rationaalisuutta korostavilla ihmisillä on silti niin tiukassa ajatus ihmisestä yksinäisenä sutena, joka maksimoi menestyksensä olemalla luottamatta kehenkään. Olisikohän niin että nämä mainitut rationaaliset ihmiset sittenkin operoivat tunnepuolensa vankeina, ja käyttävät korostettua rationaalisuutta keinona pettymysten hallinnalle?

Max de Pree kirjoittaa:
3.Työn tekijällä on oikeus luottamussuhteeseen.
Luottamussuhde tyydyttää voimakkaita tarpeita ja tekee työstä mielekkään ja palkitsevan. Luottamus synnyttää suhteita, joiden avulla voidaan hallita ristiriitoja ja muutosta. Todellinen luottamus sisältää riskejä, sillä se vaatii meitä jättäytymään muiden ihmisten lahjojen ja taitojen varaan ja lisää näin haavoittumistamme.

En tiedä on havaintoni yleistettävissä, mutta ainakin lähisuvussa on järjestetty enemmän kokoontumisia, kuin aiemmin. Kun epävarmuus työssä tai perhe-elämässä kasvaa, haetaan varmuutta muilta elämänaloilta ja muista suhteista. Olisi mielenkiintoista kuulla, onko ilmiöstä tehty tieteellisempää tutkimusta.

Uskoisin yritysjohdonkin olevan kiinnostuneita eri toiminta vaihtoehtojen vaikutuksesta liiketoiminnalle ja sen tuloksentekokyvylle. Onko fiksumpaa, tuloksellisempaa ja tehokkaampaa pyrkiä mahdollisimman joustavaan rakenteeseen, jossa työ ja työsuhteet pilkotaan kustannukset optimoivalla tavalla vai sijoittaa luottamuspääoman rakentamiseen ja kehittää siten tuottavuutta.

Periaatteessahan globaali markkinatalouden idean lupaamien hyötyjen saavuttaminen on nimenomaan osoitus vahvasta luottamuksesta markkinoilla toimiviin tahoihin. ”Meidän ei tarvitse olla omavaraisia ruoka- tai energiatuotannon suhteen, kun saamme aina markkinoilta tarvitsemamme välttämättömyyshyödykkeet.”

Kun hetken miettii, millaisessa maailmankolkassa me suomalaiset elämme, tekisi mieleni väittää että uskomme markkinoiden toimivuuteen lähentelee uskontoa. VAi mitä sanot tästä? "Lintuinfluenssarokotetilanteemme on kunnossa, sillä meillä on sopimus valmistajan kanssa, siitä että kriisin tullessa saamme tarvitsemamme määrän toimivaa rokotetta."

Voi kun uskoisimme ihmisiin kuten sopimuksiin!
Voi kun satsaisimme luottamussuhteiden rakentamiseen kuten sopimussuhteisiin!

Osallistumisen taakka?

Max de Preen Työelämän oikeudet jatkuvat kyynikkoa huvittavalla tavalla.

2.Ihmisellä on oltava oikeus tuntea osallistuvansa.
Osallistumisen edellytykset on rakennettava systemaattisesti ja niihin kuuluu kolme osatekijää.

Ihmisille on luotava edellytykset panoksen antamiseen.
Ihmiset tarvitsevat järjestelmällistä palautetta ja johtajien on varmistettava sen aitous.
Ihmisten on kyettävä toimimaan – meidän on yhdessä muutettava yhteistyömme tulokset tuotteiksi ja palveluiksi asiakkaittemme parhaaksi.

Osallistumista ei saa ottaa kevyesti. Sen hinta on , että johtajista tulee aidosti muiden ihmisten vaikutuksille avoimia.

Helppoja maaleja tämmöiset viisastelut, vai mitä?. ”Eiköhän aika monella meistä ole tunne, että hiukan pienempikin osallistuminen ja panoksen antaminen piisaisi? Palautteen mukaan nykyisessäkin tuntuu olevan tekemistä.”

Niinpä.

Mutta olemmeko oikeasti mukana siinä, mitä teemme? Toiminko itse, niin kuin aidosti tekemisestään innostunut ja osallistuva ihminen toimii? Tuntuuko, että onnistumisen edellytykset ovat kohdallaan ja että kollegani pelaavat kanssani samaan maaliin?

Tekeekö mieli sanoa, että juuri tuollaista viisastelua voi odottaakin jenkkiläiseltä johtamisoppaalta?

Mutta, entä jos joku porukka jonain päivänä ottaisikin tämmöiset ajatukset ihan tosissaan? Jokainen näistä edellytyksistä on kuitenkin toteutunut joskus. Ilman mainittavaa erityisponnistusta.

Mietin sitä koko bussimatkani Kampista Nummelaan…

Tarpeellista pohdintaa

(Max de Pree, osa 1)

Keskiviikkona työnantajani vanhempi osakas työnsi käteeni Max de Preen ”Ihmisten johtamisen taito” –kirjan, sanoen ”lue se ja keksi sille jotain hyödyllistä käyttöä”. Työtä käskettyä.

Kirja koostuu erittäin menestyksekkään, joskin pienehkön, pörssiyrityksen omistaja-johtajan näkemyksistä siitä, miten menestys syntyy.

Kuulostaa juuri sellaiselta oppaalta, joita jokainen itseään kunnioittava (?) kyynikko nauraisi kippurassa, jos se kyynikon rooliin sopisi. Kirja ilmiselvästi korostaa johtamisessa ihmisten kunnioittamisen merkitystä.
Puolivälissä vastaani tuli lista työntekijän oikeuksista, joiden toteutumiseste johtajan tulee huolehtia. Päätin aloittaa tästä kahdeksanosaisen jatkosarjan.

Osa 1. Oikeus tuntea itsensä tarpeelliseksi.
Voinko käyttää lahjojani ja koenko yhteisön tavoitteet mielekkäiksi.

Naurettavaa hörhöilyä, mutta vetää silti vakavaksi.

Käsi sydämellä; miten yleistä arvaisit tämän olevan ja mitä siitä seuraa, jos näin ei ole? Tyytymättömyyttä, sitoutumisen puutetta, turhautumista … ja siitä mihin nämä johtavat voi lukea päivittäin lööpeistä ja osaltaan tämänkin kansakunnan sairauskertomuksista.

Liiketoiminnan joustavuutta ja mukautuvuutta korostava logiikka pyrkii usein standardoimaan toiminnan ihmisestä riippumattomaksi ja samaa toimintatapaa toistavaksi.

Syinä voi olla tasalaatuisuus, toiminnan tehokkuus, vaihtuvan henkilöstön korvattavuus... Kaikki tämä kuulostaa ihan ymmärrettävältä.

Joskus on kuitenkin käynyt niinkin, että uusia käytäntöjä kehitettäessä innostutaan viemään asioita vähän turhankin viimeisen päälle. Se kuuluisa mopon karkaaminen käsistä.

Lahjojen käyttäminen taas tarkoittaa yksilön erityisosaamisen ymmärtämistä ja sille tilan antamista. Sanoisin, että periaatteessa pitäisi olla mahdollista tehtä asioita paremmin, kuin on määritelty ja silti liitetaloudellisesti kannattavasti.

Ensin standardoidaan ja sitten ihmetellään, minne innovaatiot ja luovuus hävisivät?

Vielä haastavampi kysymys voi joskus olla työyhteisön tavoitteiden mielekkyys, sillä näinä aikoina siellä missä kaksi ihmistä kohtaa, mietitään yhä useammin, onko tässä mitään järkeä ja miten joka vuosi voi tehdä 10% enemmän 10% vähemmällä?

Mutta koska probleemi voi erityisen olla kompleksi, sitä on varmaan syytä miettiä ihan omassa kirjoituksessa...

Täydellisyys on vajavaisuuden hyväksymistä

Monesti olen tätä miettinyt ja opetellut. Periaatteessa siis tiedän kyllä, että maaliin pääsy edellyttää nykytilan hyväksyntää.

Toistan vielä äskeisen, sillä se on tämän maailman vaikeimpia paradokseja. Nykytilan hyväksyminen on välttämätön edellytys sille, että voi kokea saavuttaneensa tavoitteen.

Jos olet aiemmin lukenut tätä blogia, olet ehkä jo huomannutkin, että kirjoitukset sisältävät usein kritiikkiä kasvua ja kilpailua kohtaan. Kyse on kirjoittajan sisäisestä paradoksista. Olen vahvasti kehitysorientoitunut; ripustaessani sukkia kuivumaan, prosessori pyörii koko ajan miettien, miten sen saisi tehtyä parhaimmalla mahdollisella tavalla. Olen siis jollain tapaa koko ajan ”tyytymätön” olevaan. Itsetarkoituksellinen kasvu ja kilpailu ovat kuitenkin mielestäni eri asioita.

"Kasvu on välttämätöntä." Miksi? ”Ruotsi on voitettava maaottelussa”. Miksi?

En mielestäni ole ryppyotsainen, mutta en silti oikeasti saa kicksejä jonkun häviämisestä.

On aivan eri asia puhua niistä kickseistä, jotka saa kun tekee jonkun asian tavalla, joka tuottaa tyydytystä tai jonkinmoista hyötyä itselle tai muille ihmisille. Urheilumaailmassa tätä periaatetta noudatetaan seitsen- ja kymmenotteluissa, joissa osallistujat onnittelevat toisiaan hyvistä suorituksista. Mielestäni muita lajeja useammin.

Kun suomalaisten naisten kevyt pariairokaksikko hävisi hollantilaisille, voittaen samalla kuitenkin hopeaa, koin iloa seuratessani heidän haastatteluaan. Kun toinen soutajista, se Lohjan likka, kertoi ennen lähtöä keskittyvänsä nauttimaan suorituksesta täysillä. Hän ei jatkanut lausetta kuuluisilla ”..ja katsotaan sitten mihin se riittää…) vähättelyillä.

Maaliin tultuaan kilpailijapari valmentajineen säteili aivan poikkeuksellista tasapainoa, lämpöä ja keskinäistä kunnioitusta.

Jäin sitä miettimään…