Monesti olen tätä miettinyt ja opetellut. Periaatteessa siis tiedän kyllä, että maaliin pääsy edellyttää nykytilan hyväksyntää.
Toistan vielä äskeisen, sillä se on tämän maailman vaikeimpia paradokseja. Nykytilan hyväksyminen on välttämätön edellytys sille, että voi kokea saavuttaneensa tavoitteen.
Jos olet aiemmin lukenut tätä blogia, olet ehkä jo huomannutkin, että kirjoitukset sisältävät usein kritiikkiä kasvua ja kilpailua kohtaan. Kyse on kirjoittajan sisäisestä paradoksista. Olen vahvasti kehitysorientoitunut; ripustaessani sukkia kuivumaan, prosessori pyörii koko ajan miettien, miten sen saisi tehtyä parhaimmalla mahdollisella tavalla. Olen siis jollain tapaa koko ajan ”tyytymätön” olevaan. Itsetarkoituksellinen kasvu ja kilpailu ovat kuitenkin mielestäni eri asioita.
"Kasvu on välttämätöntä." Miksi? ”Ruotsi on voitettava maaottelussa”. Miksi?
En mielestäni ole ryppyotsainen, mutta en silti oikeasti saa kicksejä jonkun häviämisestä.
On aivan eri asia puhua niistä kickseistä, jotka saa kun tekee jonkun asian tavalla, joka tuottaa tyydytystä tai jonkinmoista hyötyä itselle tai muille ihmisille. Urheilumaailmassa tätä periaatetta noudatetaan seitsen- ja kymmenotteluissa, joissa osallistujat onnittelevat toisiaan hyvistä suorituksista. Mielestäni muita lajeja useammin.
Kun suomalaisten naisten kevyt pariairokaksikko hävisi hollantilaisille, voittaen samalla kuitenkin hopeaa, koin iloa seuratessani heidän haastatteluaan. Kun toinen soutajista, se Lohjan likka, kertoi ennen lähtöä keskittyvänsä nauttimaan suorituksesta täysillä. Hän ei jatkanut lausetta kuuluisilla ”..ja katsotaan sitten mihin se riittää…) vähättelyillä.
Maaliin tultuaan kilpailijapari valmentajineen säteili aivan poikkeuksellista tasapainoa, lämpöä ja keskinäistä kunnioitusta.
Jäin sitä miettimään…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti