perjantaina, elokuuta 22, 2008

Tarpeellista pohdintaa



(Max de Pree, osa 1)

Keskiviikkona työnantajani vanhempi osakas työnsi käteeni Max de Preen ”Ihmisten johtamisen taito” –kirjan, sanoen ”lue se ja keksi sille jotain hyödyllistä käyttöä”. Työtä käskettyä.

Kirja koostuu erittäin menestyksekkään, joskin pienehkön, pörssiyrityksen omistaja-johtajan näkemyksistä siitä, miten menestys syntyy.

Kuulostaa juuri sellaiselta oppaalta, joita jokainen itseään kunnioittava (?) kyynikko nauraisi kippurassa, jos se kyynikon rooliin sopisi. Kirja ilmiselvästi korostaa johtamisessa ihmisten kunnioittamisen merkitystä.
Puolivälissä vastaani tuli lista työntekijän oikeuksista, joiden toteutumiseste johtajan tulee huolehtia. Päätin aloittaa tästä kahdeksanosaisen jatkosarjan.

Osa 1. Oikeus tuntea itsensä tarpeelliseksi.
Voinko käyttää lahjojani ja koenko yhteisön tavoitteet mielekkäiksi.


Naurettavaa hörhöilyä, mutta vetää silti vakavaksi.

Käsi sydämellä; miten yleistä arvaisit tämän olevan ja mitä siitä seuraa, jos näin ei ole? Tyytymättömyyttä, sitoutumisen puutetta, turhautumista … ja siitä mihin nämä johtavat voi lukea päivittäin lööpeistä ja osaltaan tämänkin kansakunnan sairauskertomuksista.

Liiketoiminnan joustavuutta ja mukautuvuutta korostava logiikka pyrkii usein standardoimaan toiminnan ihmisestä riippumattomaksi ja samaa toimintatapaa toistavaksi.

Syinä voi olla tasalaatuisuus, toiminnan tehokkuus, vaihtuvan henkilöstön korvattavuus... Kaikki tämä kuulostaa ihan ymmärrettävältä.

Joskus on kuitenkin käynyt niinkin, että uusia käytäntöjä kehitettäessä innostutaan viemään asioita vähän turhankin viimeisen päälle. Se kuuluisa mopon karkaaminen käsistä.

Lahjojen käyttäminen taas tarkoittaa yksilön erityisosaamisen ymmärtämistä ja sille tilan antamista. Sanoisin, että periaatteessa pitäisi olla mahdollista tehtä asioita paremmin, kuin on määritelty ja silti liitetaloudellisesti kannattavasti.

Ensin standardoidaan ja sitten ihmetellään, minne innovaatiot ja luovuus hävisivät?

Vielä haastavampi kysymys voi joskus olla työyhteisön tavoitteiden mielekkyys, sillä näinä aikoina siellä missä kaksi ihmistä kohtaa, mietitään yhä useammin, onko tässä mitään järkeä ja miten joka vuosi voi tehdä 10% enemmän 10% vähemmällä?

Mutta koska probleemi voi erityisen olla kompleksi, sitä on varmaan syytä miettiä ihan omassa kirjoituksessa...

torstaina, elokuuta 21, 2008

Täydellisyys on vajavaisuuden hyväksymistä


Monesti olen tätä miettinyt ja opetellut. Periaatteessa siis tiedän kyllä, että maaliin pääsy edellyttää nykytilan hyväksyntää.

Toistan vielä äskeisen, sillä se on tämän maailman vaikeimpia paradokseja. Nykytilan hyväksyminen on välttämätön edellytys sille, että voi kokea saavuttaneensa tavoitteen.

Jos olet aiemmin lukenut tätä blogia, olet ehkä jo huomannutkin, että kirjoitukset sisältävät usein kritiikkiä kasvua ja kilpailua kohtaan. Kyse on kirjoittajan sisäisestä paradoksista. Olen vahvasti kehitysorientoitunut; ripustaessani sukkia kuivumaan, prosessori pyörii koko ajan miettien, miten sen saisi tehtyä parhaimmalla mahdollisella tavalla. Olen siis jollain tapaa koko ajan ”tyytymätön” olevaan. Itsetarkoituksellinen kasvu ja kilpailu ovat kuitenkin mielestäni eri asioita.

"Kasvu on välttämätöntä." Miksi? ”Ruotsi on voitettava maaottelussa”. Miksi?

En mielestäni ole ryppyotsainen, mutta en silti oikeasti saa kicksejä jonkun häviämisestä.

On aivan eri asia puhua niistä kickseistä, jotka saa kun tekee jonkun asian tavalla, joka tuottaa tyydytystä tai jonkinmoista hyötyä itselle tai muille ihmisille. Urheilumaailmassa tätä periaatetta noudatetaan seitsen- ja kymmenotteluissa, joissa osallistujat onnittelevat toisiaan hyvistä suorituksista. Mielestäni muita lajeja useammin.

Kun suomalaisten naisten kevyt pariairokaksikko hävisi hollantilaisille, voittaen samalla kuitenkin hopeaa, koin iloa seuratessani heidän haastatteluaan. Kun toinen soutajista, se Lohjan likka, kertoi ennen lähtöä keskittyvänsä nauttimaan suorituksesta täysillä. Hän ei jatkanut lausetta kuuluisilla ”..ja katsotaan sitten mihin se riittää…) vähättelyillä.

Maaliin tultuaan kilpailijapari valmentajineen säteili aivan poikkeuksellista tasapainoa, lämpöä ja keskinäistä kunnioitusta.

Jäin sitä miettimään…