Variksen poikia

Hieno tarina, kyllä Toivoa on.

Tuo mieleen alkuperäisen mottomme eli HYVÄn. VÄhemmän ahmimista, jätetään muillekin - vanha oppi, jonka lapset tuntuvat tietävän ja meidän sukupolvemme unohtaneen.

Muistuupa mieleen, kun olimme poikien kanssa metsässä hiippailemassa, kepit kädessä, leijonien varalta kuulemma. Pojat kaatoivat yhden hirven, minä sain kantaa sen kotiluolaan. Pojat keräsivät oksia ja teräviä kiviä, raahasivat ne pihaan ja istuivat tohkeissaan veistelemään keppejään niillä kivillä. Minä hytisin kylmissäni ja taisin vilkaista kännykkääni, kun alhaalta kuului ääni: "istupas isi tähän nuotiolle, niin me näytetään sullekin... ukki on kertonut, että näistä puunkuorista voi tehdä vaatteita... ne veistellään irti näin, ja sitten niistä punotaan lankaa... ukki on kertonut kaikea muutakin, miten metsästetään ja tehdään maja ja sellaista..."

Katselivat minua kuin väliinputoajaa, suurta Perinteenhukkaajaa, jonka takia ikiaikainen ihmiskunnan selviämisviisaus melkein hukattiin - onneksi ukki muisti ja selitti heille, miten metsässä selvitään hengissä.

Minä olen aika peto, kun pitää viisastella powerpointilla ja lähetellä sähköposteja, mutta jos sähkö loppuu ja perhe täytyy pitää lämpimänä ja ruoassa ilman luottokorttia ja ostoskeskusta, niin silloin... no, onneksi ukki on selittänyt asiat meidän pojille.

Pojat ovat tämän kyllä huomanneet, ei ole meidän iskä käytännön mies, ei ole:

Kun tulin tänään kotiin töistä, oli vastassa kaksi säihkysilmäistä ja punaposkista poikaa, jotka olivat tehneet ystävänpäivälahjoja äidille ja isälle (!)

Eivät jaksaneet pitää salaisuutta, vaan kertoivat samantien, mitä olivat tehneet. Äiti saa kuulemma sydämen, ja iskä variksen. "Kun sä aina unelmoit, että sä lennät!", riemuitsivat pojat.

Kraa kraa, Toivolla on siivet.

- Oiva

Toivo elää!

Olen joskus ajatellut, että ihmisen kehityskaari onkin toisin päin kuin yleisesti uskotellaan. Syntyessään lapsi on luonnostaan yhtä maailman kanssa, kasvaessaan keskittyy elämään, tuntee ilon ja surun, havaitsee ja vaistoaa kaiken ympärillään, suhtautuu luontevasti ja uteliaasti maailmaan ja riemuitsee elämän pienistä iloista.

Kasvava lapsi toteuttaa siis vaistomaisesti kaiken sen, johon keski-ikäisiä hyvin kasvatettuja ja koulutettuja "sivistyneitä" ihmisiä yritetään valmentaa kalleilla itsensä johtamisen ja toteuttamisen kursseilla.

Onneksi meillä aikuisillakin on mahdollisuus oppia lapsiltamme. Jos siis olemme hereillä ja vastaanottokykyisiä.

Tapahtui taannoin lähikaupassa:
Yhdeksänvuotias tyttöni ihastui kotona ruokapöydässä maistamaansa erikoisleipään aivan totaalisesti. Sitä maiskuteltiin ja ihasteltiin ennen näkemättömällä tavalla. Useampaan otteeseen hän jaksoi muistuttaa, että seuraavalla kauppareissulla pitää muistaa ostaa lisää sitä samaa herkkua. Tuli se kauppareissu ja löysimme leipähyllyn. Huomaan hyllystä löytyvän enää kolme pakettia himoittua herkkua. Kiirehdin askeliani jotta varmasti ehdin hamstraamaan.

"Näistä näyttävät muutkin pitävän, mutta onneksi on vielä muutama jäljellä." totean minä ja lappaan kaikki kolme pussia leipää kärryymme.

Tyttö katsoo vähän kuin häpeissään isäänsä, alentaa ääntään ja kuiskaa vaativalla äänellä: "Iskä! Et saa ottaa kaikkia....nyt muille ei jää yhtään!!"

Uskotko, Oiva, että meillä on vielä Toivoa?

-Usko

NYT!

Tänä aamuna sattui jotain merkillistä, minäpä kerron...

Tehtävänäni oli herättää kaksi 5-vuotiasta poikaani , pukea ja viedä päivähoitoon. Ulkona pimeää ja -25 astetta. Minusta se oli kamalaa, mutta pojat olivat täynnä intoa - "se on viisi astetta kylmempää kuin eilen, iskä, tajuutsä?!"

Aikataulu. Vaatteet päälle, autanko minä kun näyttää sujuvan hitaasti... en edes ehtinyt sanoa sitä, kun minut heitettiin lastenhuoneesta ulos - "älä kato kun mä puen!"

Minuakin aina katsotaan kärsimättömästi töissä, ajattelin ja kaadoin itselleni kupin kahvia.

Kun oltiin eteisessä, haalarivaiheessa, kiire-piru iski taas minuun ja minulta lipsahti, että "haalarit päälle, nyt mentiin".

Toinen pojista kääntyy ja katsoo silmiin: "kuules iskä, kiirettä ei ole olemassakaan!"

Haen toisen kahvin ja katselen hartaana, kun kaksi nuorta zen-munkkia suorittaa aamun haalarimeditaatiotaan. Päätän olla odottamatta mitään; tämä hetki on ikuinen ja kullankallis, parempi kuin mikään tuleva hetki. Minä katselen nyt poikiani, ihan hiljaa ja tarkkaavaisesti.

Kun pojat on viety, palaan kotiin ja luen Uskon viestin. Usko kirjoittaa sodasta. Minulta on isoisä kaatunut sodassa, en ole häntä edes tavannut, mutta näen menetyksen joka päivä oman isäni silmistä. Sodilla on taipumus periytyä.

Pysähdyn, ajatus töihin lähtemisestä häviää jonnekin, enkä lähde perään etsimään. Kuuntelen hengitystäni, omaa virtaamistani sisään ja ulos. Kämmenselät alkavat lämmetä ja kihelmöidä. Katson käsiini, huomaan ihoni, vereni virtauksen, hermot, lihakset, jänteet. Mihin olen näitä käsiä käyttänyt? Olenko koskettanut tarpeeksi hiljaa, kunnioittavasti, rakkaudella?


Ajatukseni pysähtyvät, mieleni on hiljaa. Yht'äkkiä huomaan koko kehoni, tunne alkoi käsistä ja sujahti kaikkialle. Kuulen jokaisen soluni riemuitsevan elämästä ja yhdessäolosta.

Sota ei ole ulkona, se on sisällä, meidän sydämissämme. Se ei ole huono juttu, päinvastoin: koska se on ihan lähellä, sille voi tehdä jotain. Sota ja hätä omasta mielestä on ihan helppo lopettaa, ihan heti, samantien. Ei vaadi vaivaa, ei maksa mitään, ei kestä kauan.

Hengitä, katso käsiisi... sota on ohi, rauha on NYT.


- Oiva

Sweet and sour...

Olemme valinneet painottaa ajatuksissamme ja kirjoituksissamme ratkaisuja ongelmien sijasta, ja uskoa että positiivisuus on hyödyllisempää kuin kyynisyys. Vähintäänkin se tarjoaa paremman mielen, kuin päättymätön valittaminen tilanteessa jossa kuitenkin sisimmässään tietää kuuluvansa ihmiskunnan onnekkaimpien ihmisten joukkoon.

Vai onko se sittenkään totta?

Ilmaston muutos ja suhtautuminen siihen on lyönyt lävitse mediassa ja kahvipöytäkeskusteluissa kiihtyvällä tahdilla. Tuskin kukaan olisi uskonut muutama vuosi sitten, että Shellin hallituksen puheenjohtaja perää energian säästämistä ja vannoo tuulivoiman nimeen. Tämmöiset höpinät olisi voinut kuitata huonona vitsinä vielä vuosituhannen vaihteessa tai vieläpä pari vuotta sitten.

Sosiaaliset ohjelmistot ja web 2.0 ovat ainakin allekirjoittaneen mielestä avanneet aivan uuden maailman tosi-tv:n ja iltapäivälehti-mediaviihteen kylkeen tai tilalle. Ihan vakavasti otettavat ihmiset puhuvat kuluttamisen vähentämisestä tai työn ja perheen yhteensovittamisesta. (Ei ehkä kuitenkaan vielä työn sovittamisesta perhe-elämän ehtoihin?)

Kuulun Oivan kanssa samaan "klaaniin", mutta siltikään minusta ei ole itsestään selvää sanoa ääneen, että olemme tilanneet mahdolliset vastoinkäymisemme niistä jotain oppiaksemme.

Se kyllä tuntuu jotenkin karulta toteamukselta. Toisaalta se on samaan aikaan lohdullista.

Olen viime aikoina löytänyt käsistäni yhä useammin viime sodista kertovaa kirjallisuutta; viimeksi luin "Suomi taisteli" kirjasta Helvi Hämäläisen proosaa käpykaartilaisesta, joka kamppaili häpeän tunteensa kanssa, kun hänen vaimonsa kävi tuomassa metsäkojulle tietoa kylällä käynnissä olevasta ajojahdista. Minun ikäiseni päähenkilö kamppaili itsensä kanssa, kun ei kyennyt toimimaan sota-ajan isänmaan odotusten mukaisesti. Huomaan itse etsiväni sota-ajan kirjallisuudesta yhteyttä kauan sitten kuolleeseen pappaani, jonka kanssa en silloin parikymppisenä osannut keskustella.

Välillä tuntuu, kuin olisimme nytkin sodassa. Retoriikka on väkevää ja yksi totuus vallitsee. Siviiliuhreja syntyy niin maanteillä, kuin huumeluolissa, vastaanottokeskuksissa ja huostaanotoissakin. Bruttokansantuote on pilvissä, niin kuin konsanaan Korean ja Vietnamin sotien aikaan. Samaan aikaan on kuitenkin vahvistumassa totuus kahdesta totuudesta. Voittajien ja voitettujen maailmat eivät vain tällä kertaa erotu raja-asemilla, vaan pankkitileillä ja kaupan kassoilla. Vai aukeisiko nykyinen raja railona sittenkin jossain ihan muualla?

Entäpä jos tällä kertaa voittajan tunnistaisikin pelkästä mielenrauhasta? Jospa voittaminen ei edellyttäisikään äärimmäistä uhrausta vaan pelkästään yksinkertaista valintaa? Olla onnellinen tässä ja nyt. Siitä mitä on, varsinkin koska se ei ole ihan vähän.

Edellytykset meillä on olemassa paljon enempään kuin annamme itsemme uskoa. Se tosin edellyttää samalla useimpien viime vuosikymmeninä kokoon kurottujen uskomusten purkamista, eikä se ole ihan vähän se. Se, mitä kutsutaan tieto- ja hyvinvointiyhteiskunnaksi tuntuu yhä useammin uskomus-, elämys ja hämmennysyhteiskunnalta.

Viktor Frankl, oli keskitysleirit läpikäynyt psykoanalyytikko, joka kokosi analysoidut selviytymiskokemuksensa kirjaksi. Sen keskeinen sanoma on, että ihminen ei voi valita aina elämäntilanteitaan, mutta hänellä on aina mahdollisuus valita suhtautumisensa niihin.

Frankl kutsuu tätä ominaisuutta ihmisyyden olennaiseksi sisällöksi.

Melkein kuulen, kuinka pienviljelijäpappani tuhahtaa tälle ja lähtee ojankaivuuseen palstalleen, jonka on juuri raivannut umpimetsään. Viiden vuoden sotareissun jälkeisellä "toipumislomallaan"...

Mitä sanot?
Synkkääkö....?

Sanoisin mieluummin, että realistisen toteavaa, lähes onnellisen miehen ihmettelyä :)

-Usko