Olen joskus ajatellut, että ihmisen kehityskaari onkin toisin päin kuin yleisesti uskotellaan. Syntyessään lapsi on luonnostaan yhtä maailman kanssa, kasvaessaan keskittyy elämään, tuntee ilon ja surun, havaitsee ja vaistoaa kaiken ympärillään, suhtautuu luontevasti ja uteliaasti maailmaan ja riemuitsee elämän pienistä iloista.
Kasvava lapsi toteuttaa siis vaistomaisesti kaiken sen, johon keski-ikäisiä hyvin kasvatettuja ja koulutettuja "sivistyneitä" ihmisiä yritetään valmentaa kalleilla itsensä johtamisen ja toteuttamisen kursseilla.
Onneksi meillä aikuisillakin on mahdollisuus oppia lapsiltamme. Jos siis olemme hereillä ja vastaanottokykyisiä.
Tapahtui taannoin lähikaupassa:
Yhdeksänvuotias tyttöni ihastui kotona ruokapöydässä maistamaansa erikoisleipään aivan totaalisesti. Sitä maiskuteltiin ja ihasteltiin ennen näkemättömällä tavalla. Useampaan otteeseen hän jaksoi muistuttaa, että seuraavalla kauppareissulla pitää muistaa ostaa lisää sitä samaa herkkua. Tuli se kauppareissu ja löysimme leipähyllyn. Huomaan hyllystä löytyvän enää kolme pakettia himoittua herkkua. Kiirehdin askeliani jotta varmasti ehdin hamstraamaan.
"Näistä näyttävät muutkin pitävän, mutta onneksi on vielä muutama jäljellä." totean minä ja lappaan kaikki kolme pussia leipää kärryymme.
Tyttö katsoo vähän kuin häpeissään isäänsä, alentaa ääntään ja kuiskaa vaativalla äänellä: "Iskä! Et saa ottaa kaikkia....nyt muille ei jää yhtään!!"
Uskotko, Oiva, että meillä on vielä Toivoa?
-Usko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti