Sweet and sour...

Olemme valinneet painottaa ajatuksissamme ja kirjoituksissamme ratkaisuja ongelmien sijasta, ja uskoa että positiivisuus on hyödyllisempää kuin kyynisyys. Vähintäänkin se tarjoaa paremman mielen, kuin päättymätön valittaminen tilanteessa jossa kuitenkin sisimmässään tietää kuuluvansa ihmiskunnan onnekkaimpien ihmisten joukkoon.

Vai onko se sittenkään totta?

Ilmaston muutos ja suhtautuminen siihen on lyönyt lävitse mediassa ja kahvipöytäkeskusteluissa kiihtyvällä tahdilla. Tuskin kukaan olisi uskonut muutama vuosi sitten, että Shellin hallituksen puheenjohtaja perää energian säästämistä ja vannoo tuulivoiman nimeen. Tämmöiset höpinät olisi voinut kuitata huonona vitsinä vielä vuosituhannen vaihteessa tai vieläpä pari vuotta sitten.

Sosiaaliset ohjelmistot ja web 2.0 ovat ainakin allekirjoittaneen mielestä avanneet aivan uuden maailman tosi-tv:n ja iltapäivälehti-mediaviihteen kylkeen tai tilalle. Ihan vakavasti otettavat ihmiset puhuvat kuluttamisen vähentämisestä tai työn ja perheen yhteensovittamisesta. (Ei ehkä kuitenkaan vielä työn sovittamisesta perhe-elämän ehtoihin?)

Kuulun Oivan kanssa samaan "klaaniin", mutta siltikään minusta ei ole itsestään selvää sanoa ääneen, että olemme tilanneet mahdolliset vastoinkäymisemme niistä jotain oppiaksemme.

Se kyllä tuntuu jotenkin karulta toteamukselta. Toisaalta se on samaan aikaan lohdullista.

Olen viime aikoina löytänyt käsistäni yhä useammin viime sodista kertovaa kirjallisuutta; viimeksi luin "Suomi taisteli" kirjasta Helvi Hämäläisen proosaa käpykaartilaisesta, joka kamppaili häpeän tunteensa kanssa, kun hänen vaimonsa kävi tuomassa metsäkojulle tietoa kylällä käynnissä olevasta ajojahdista. Minun ikäiseni päähenkilö kamppaili itsensä kanssa, kun ei kyennyt toimimaan sota-ajan isänmaan odotusten mukaisesti. Huomaan itse etsiväni sota-ajan kirjallisuudesta yhteyttä kauan sitten kuolleeseen pappaani, jonka kanssa en silloin parikymppisenä osannut keskustella.

Välillä tuntuu, kuin olisimme nytkin sodassa. Retoriikka on väkevää ja yksi totuus vallitsee. Siviiliuhreja syntyy niin maanteillä, kuin huumeluolissa, vastaanottokeskuksissa ja huostaanotoissakin. Bruttokansantuote on pilvissä, niin kuin konsanaan Korean ja Vietnamin sotien aikaan. Samaan aikaan on kuitenkin vahvistumassa totuus kahdesta totuudesta. Voittajien ja voitettujen maailmat eivät vain tällä kertaa erotu raja-asemilla, vaan pankkitileillä ja kaupan kassoilla. Vai aukeisiko nykyinen raja railona sittenkin jossain ihan muualla?

Entäpä jos tällä kertaa voittajan tunnistaisikin pelkästä mielenrauhasta? Jospa voittaminen ei edellyttäisikään äärimmäistä uhrausta vaan pelkästään yksinkertaista valintaa? Olla onnellinen tässä ja nyt. Siitä mitä on, varsinkin koska se ei ole ihan vähän.

Edellytykset meillä on olemassa paljon enempään kuin annamme itsemme uskoa. Se tosin edellyttää samalla useimpien viime vuosikymmeninä kokoon kurottujen uskomusten purkamista, eikä se ole ihan vähän se. Se, mitä kutsutaan tieto- ja hyvinvointiyhteiskunnaksi tuntuu yhä useammin uskomus-, elämys ja hämmennysyhteiskunnalta.

Viktor Frankl, oli keskitysleirit läpikäynyt psykoanalyytikko, joka kokosi analysoidut selviytymiskokemuksensa kirjaksi. Sen keskeinen sanoma on, että ihminen ei voi valita aina elämäntilanteitaan, mutta hänellä on aina mahdollisuus valita suhtautumisensa niihin.

Frankl kutsuu tätä ominaisuutta ihmisyyden olennaiseksi sisällöksi.

Melkein kuulen, kuinka pienviljelijäpappani tuhahtaa tälle ja lähtee ojankaivuuseen palstalleen, jonka on juuri raivannut umpimetsään. Viiden vuoden sotareissun jälkeisellä "toipumislomallaan"...

Mitä sanot?
Synkkääkö....?

Sanoisin mieluummin, että realistisen toteavaa, lähes onnellisen miehen ihmettelyä :)

-Usko