Respectiä...

Elämässä esiintyy paljon synkroniteettia, asioiden ja ilmiöiden kummallista "samaan tahtiin tanssimista" - oletteko huomanneet? Mielenkiintoinen kirja, jos kiinnostaa: http://www.amazon.com/Synchronicity-Inner-Leadership-Joseph-Jaworski/dp/1576750310

Kuten jo aiemmin on ollut puhe, olen ihmettelemässä Australian aboriginaalien kulttuuria ja ajatuksia elämästä, olin juuri aikeissa kirjoittaa heidän käsityksestään sanasta "respect" eli kunnioitus:

“Respect in the Aboriginal sense is an action, a verb: it means that you allow people to see you ‘in your true form’, as you are. You show your true self only to people you respect, people you think worth the effort, and who you consider as having the capacity to understand what you mean and who you are. Showing yourself as you truly are to another person is, as such, a sign of respect.”

Aboriginaalien mielestä kunnioitus on sitä, että uskallan/viitsin/haluan avautua aidoksi itsekseni juuri Sinun seurassasi. Kunnioituksen puute on sitä, etten uskalla/viitsi/halua, ja se tulee esiin teeskentelynä, roolin taakse pakenemisena, mielistelynä yms.

Meillähän kunnioitus usein liittyy pelkoon tai alamaisuuteen - suostun auktoriteetin alaiseksi, siis kunnioitan sitä ja tottelen. Tai katson ylöspäin jotain ihmetyyppiä tai ihmesuoritusta.

Vaikuttaa siltä, että aboriginaalit ja me olemme tässä(kin) asiassa aika kaukana toisistamme?

Milloin viimeksi sait aboriginaalimaista kunnioitusta osaksesi työpaikallasi? Tai kotonasi, tai ystävien parissa? Tai mikä tärkeintä, milloin kunnioitit toista ihmistä avautumalla, laskemalla suojauksesi täysin, heittäytymällä yhteyteen ilman mitään leimaamista ja ennakkoluuloja?

Ai niin, se synkroniteetti... onko niin, että Usko on kunnioittanut pomojaan/asiakkaitaan ja avannut itsensä aitoon aboriginaalityyliin? Jos siitä on tullut (vain) kolme kertaa takkiin, ei se mitään - isompi häviö olisi ollut, jos sen vuoksi olisi pitänyt kuorensa kiinni ja tehnyt niin kuin kaikki muutkin tekevät.

Parempi olla nokka veressä mutta elossa, kuin nokka puhtaana mutta itsensä hukanneena.

Terveisin useasti turpiinsa saanut Oiva :-)

PS. Jos aboriginaalijutut kiinnostavat, kurkkaa tämä: http://www.treadinglightly.sveiby.com/

Oppimisen kynnyksellä

Mitä pitäisi tehdä, jos huomaa jo kolmannessa perättäisessä työtehtävässä käyvänsä miltei samoja keskusteluja esimiehensä kanssa?

Olen työskennellyt viitisentoista vuotta kehitystehtävissä tarkoituksenani kehittää ja toteuttaakin palveluita toisille yrityksille. Tehtävät ovat olleet mieluisia ja ajoittain voin sanoa jopa nauttineeni työn teosta.

Metodini on joka paikassa, näin jälkikäteen ajateltuna, ollut saman tyylinen. Olen yrittänyt mahdollisimman hyvin ymmärtää yrityksen perustehtävän ja jonkin siihen liittyvän ajankohtaisen mahdollisuuden. Sen jälkeen vuorossa on ollut katsaus ympäristöön ja yhteistyökumppaneiden etsiminen toteuttamaan sitä mahdollisuutta.

Seuraa yhteistä pohdintaa ja innostus lähteä mukaan johonkin uuteen. Kunnes johto tai se aiottu asiakas kertookin, että "ihan tuollaista uutta ei juuri nyt taideta halutakaan".

Tämä kirjoitus ei kritisoi sitä johtoa eikä asiakasta, vaan pohtii mikä ajaa ihmisen toistamaan uudestaan ja uudestaan jotain toimintamallia? Mitä siitä tulisi ymmärtää ja oppia? Miten siinä ymmärryksessä pääsisi alkuun?

Itselleni on tietenkin hyödyllistä yrittää tunnistaa se piste, jossa muutosinnostus alkaa laimeta ja näkemys yhteisestä mahdollisuudesta katoaa. Yleisemmällä tasolla uskon mielenkiintoisempaa kuitenkin olevan tuon toimintamallien toistamisen ja ympyrän kulkemisen. Uskon että se on aika yleistä ;-)

Tätä kirjoittaessani alkaa hymyilyttää; ihan klassinen kaksikehäisen oppimisen paikka. On taas aika hiljentyä ja ymmärtää. Taidanpa kokeilla ulkosaaristoa.

Hyvää vappua!

"Laiskuus on suurempi synti, kuin synkkämielisyys" ja mitä siitä sitten seurasi...

clipped from www.suomenkuvalehti.fi Ylpeys Kirjoittanut: Paulo Coelho 30.3.2007 9:59:58 Kirjailija Paulo Coelho kirjoittaa kuolemansynneistä. Ensimmäisen tekstin aiheena on ylpeys. Kuolemansyntejä on ollut seitsemän asemesta kahdeksan. Kristinuskon alkuvuosina kreikkalainen munkki Evagrios Pontoslainen luetteloi nämä ihmisen merkittävimmät kielteiset taipumukset ja asetti omalla listallaan vakavimmaksi synniksi ahneuden. Jokainen kuolemansynti riitti yksin syöksemään ihmisen helvettiin. Paavi Gregorius XIII teki 1500-luvulla listaan ensimmäiset muutokset: lisäsi kateuden mutta yhdisti samalla ylpeyden ja turhamaisuuden. Syntiluettelo uudistettiin taas 1600-luvulla, jolloin siitä poistettiin synkkämielisyys ja sen tilalle kirjattiin laiskuus. Tarkastelen tässä alkavassa seitsenosaisessa sarjassa nykyisin voimassa olevia kuolemansyntejä niistä esitettyjen monenlaisten määritelmien pohjalta.

Vaihteeksi vähän lyhyempi ajatus. Suomen Kuvalehdessä on käynnissä kuolemansyntien esittely Paulo Coelhon tyyliin. Olen jonkinmoinen Coelho fani ja lukenut lähes koko hänen tuotantonsa, mutta se ei ole varsinainen aihe tänään.

Aihe on se, että vihdoinkin minulle selvisi miksi synkkyys on niin usein luonteenomaista meille kristillisen kasvatuksen saaneille. Näin siitäkin huolimatta, että mielestäni nasaretilaisen sanoman ydin on hänen ehdottoman rakkauden julistuksessaan.

Synkkyyden perustelu on kirjattu selkeästi oheiseen lainaukseen. Gregoriuksen mielestä nimittäin laiskuus on synkkämielisyyttä pahempi synti.

Ja siitä se ajatus sitten lähti...

Muistan jonkun viisaan sanoneen, että "ei ole sen huonompaa yhdistelmää, kuin ahkera, tehokas ja pahanilkinen".

Olisikohan taas aika julistaa ilon sanomaa?

Treading lightly

Usko pisti taas sellaisen pläjäyksen, ettei tiedä mistä aloittaisi... mielenkiintoinen oli myös keskustelu ajan ja nykyhetken olemuksesta, kiitos hienoista kommenteista.

Harrastan "satunnaisluentaa" eli avaan satunnaisen kirjan satunnaisesta kohdasta ja luen siitä satunnaisen lauseen tai kappaleen - jos mielentila on oikealla tavalla tyhjä, se lause osuu aina maaliinsa. Seuraavassa Pääsiäispyhien löydöksiä:

1. Ajan olemuksesta:

"Sanot, että aika kulkee kulkuaan? Ei - aika seisoo, me vain kuljetaan.” - Henry Austin Dobson

"Täytyy kasvaa että näkee ajan." - Boris 6 v; "Aikaa tarvitaan kiireeseen." - Eetu 6 v. (lasten lausahduksia kirjasta "Vanhat tädit eivät muni")

"The Nhunggabarra believed that they had been created together with the landscape, so past was not an issue. Their language did not even contain a word for time, nor did the Nhunggabarra people before European contact have a concept of time as a straight line. The present-day Western sense of time does not allow us to 'go back' to the past; we can only 'go forward' into the future. The Nhunggabarra and other Aboriginal people, on the other hand, conceived time not as a movement from past to future, but as a continuous channelling of consciousness from an intangible to a tangible and explicit expression." - Karl-Erik Sveiby&Tex Skuthorpe: Treading lightly

2. Kestävästä tavasta elää (Usko kyseli käsittääkseni juuri tämän perään, tässä aboriginaalien vastaus; otteet em. Treading lightly -kirjasta)

"Aboriginal society's model for sustainability has the longest proven track record on earth. While societies outside Autralia emerged, prospered and went under, Aboriginal society withstood and proved its sustainability over tens of thousands of years of dramatic events, until the Europeans' arrival in 1788."

"Westerners, raised with a Judaeo-Christian worldview, think of themselves as separate from the natural world in which they live. Aboriginal people considered themselves integrated with and part of the natural world."

"Mission: keep all alive. To the Nhunggabarra, the role of humanity was to maintain the world created in the Burruguu and to keep everybody and everything alive, including animals, vegetation, every feature of the earth, knowledge, even the Ancestors in the Warrambul (the Milky Way)."

"The Aboriginals' farming methods were built on intimate knowledge of the ecology of the land, so they were indistinguishable from nature itself. They were treading lightly on earth; consequently, they were long dismissed as 'primitive' both by arriving settlers and by scientists."

"The sensual life-style of the Aborigines, their deeply spiritual communication with the earth and their Ancestors, and their unshakable belief in ancestral laws created a psychology that was completely disinterested in acquiring and possessing material things. Aboriginal 'high-technology' was largely intellectual and intangible."

Vaikuttaa siis siltä, että maailmaa voi pyörittää muukin kuin taloudellinen kasvu - "kiima ja kateus", niin kuin tavataan sanoa. Uskon kaipaama kevyempi tapa elää saattaa edellyttää oppimista mm. aboriginaalien ajattelusta ja kulttuurista - maapallolla on astuttava kevyesti, kunnioittaen.

Muistuu vielä mieleeni tarina Sydneyn olympialaisten ajoilta - silloin tehtiin tietysti paljon juttua Australiasta, myös aboriginaaleista. Yhtä 14-vuotiasta aboriginaalityttöä haastateltiin ja reportteri kysyi, minkä opetuksen tai ajatuksen hän haluaisi antaa omalta kulttuuriltaan muulle maailmalle. Tytön vastaus: "taipumuksen ajatella oman elinikänsä ohi".

Terveisin Oiva

Elämän tarkoitus

Jotain ristiriitaista tässä on. Suomalainen (länsimainen?) yhteiskunta on saavuttanut käytännössä kaiken, josta sitä käynnistettäessä uskallettiin haaveilla. Absoluuttisilla mittareilla mitattuna. Suhteellisesti mitattuna joillakin toki on enemmän kuin toisilla, mutta onko se mittaamisen arvoinen asia ja kenen sitä tulisi mitata?

Väinö Linnan syväluotauksessa suomalaiseen mielenlaatuun ( Pohjantähti) nousee esiin aivan samat asiat kuin tämän päivän lööpeissä, television keskusteluohjelmissa tai kaverusten saunailloissa. Suomalainen tuotantotalous oli jo tuolloin globaalin kilpailun edessä, suhdanteet heilahtelivat ja pätkätyöläiset joustivat. Joillakin oli uskoa huomiseen ja toiset eivät halunneet uskoa edes tähän päivään vaan ryyppäsivät pirtua takamailla ja rähjäsivät kaikille jotka häiritsivät heidän elämänmuotoaan.

Eliniän odotus on niistä päivistä noussut reilut parikymmentä vuotta ja nälkäänkään ei meillä tämä päivänä kuolla, mutta riemun ja surun aiheet eivät ole kovinkaan erilaisia.

Samalla tavalla urheilusankareita ihaillaan ja elämän epävarmuudesta kärsitään. Lasten saavutuksia ihaillaan ja elämänotteensa menettäneitä vuoroin inhotaan ja vuoroin säälitään (lue: pyritään auttamaan ja ohjaamaan oikealle polulle).

Kuitenkin minusta tuntuu, kuin jotain olennaista olisi olennaisesti toisin. Kun tuolloin raivattiin suosta peltoa, hankittiin puimakone tai kylän ensimmäinen kuorma-auto, oli niiden eteen työskentely jotenkin itsestään selvästi elämää ja ihmisyyttä eteenpäin vievää. Riittävästi ruokaa ja vaatteita koko perheelle, vanhuksille pirtti ja elanto nuoremman perheen yhteydessä. Autolla saatiin tavarat kulkemaan ja säästettyä aikaa kylällä käynnistä useista tunneista joihinkin kymmeniin minuutteihin.

Muistaako kukaan, koska ”lisää hyvinvointia” muuttui tulkinnanvaraiseksi asiaksi? Tai osaatteko arvata, kuinka suurelle osalle ihmisistä se on sitä tänään?

Olin viikonloppuna pohjalaisessa kahvipöydässä, jossa mietittiin suomalaisen metsätalouden jatkuvuutta. Yksi kahvittelijoista oli töissä metsäkoneita valmistavassa yrityksessä. Hänen kuvauksensa koneyrittäjien arjesta ja teollisuuden tulevaisuudesta sai minut kovin mietteliääksi.

Hyvin iso muutos on selvästikin käynnissä. Mitään uutta siinä ei tietenkään ole muille kuin niille, jotka ehtivät jo kuulla ”historian lopusta” ja erehtyivät luulemaan, että me suomalaiset olimme saavuttaneet jonkinlaisen pysyvän kehitysuran tai menestyksen tason, jossa onnistunut talouspolitiikka yhdistettynä osaaviin insinööreihin johtaa väistämättä fiksujen ja ahkerien ihmisten jatkuvaan menestykseen ja hyvinvoinnin kasvuun.

Kuitenkin koko ihmiskunnan historia on tarina jatkuvasti paikkaansa vaihtavista painopiste ja hegemonia-alueista sekä näiden muutosten myötä nousevista ja taantuvista kulttuureista. Tuhatvuotisen menestyksen valtakuntia ei ole olemassa, tuskin niitä on koskaan ollutkaan.

Yksittäiselle ihmiselle tämä on kuitenkin harvemmin mikään iso ongelma, ellei satu elämään juuri tuollaisella historiallisella vedenjakajalla. Tosin silloinkin se tarjoaa mahdollisuuden oppia jotain normaalia suurempaa. Lieneekö johtunut pääsiäisen teemasta, mutta silmiini on sattunut viime päivinä monta juttua, joissa on puhuttu vaikeuksien jalostavasta vaikutuksesta ihmiselle ja hänen kehittymiselleen.

Tuntuu jotenkin surulliselta ajatella, että ihminen on olento, joka on viritetty pahojen päivien varalle. Lajin säilymisen kannalta se ehkä on suosiollista, mutta samalla se on ominaisuus, joka luo rakenteellista epävakautta? Jos kehittymisemme edellyttää haasteita ja vaikeuksia, niin silloinhan on viisasta ajautua vaikeuksiin säännöllisesti?

Jos länsimainen elämänmuoto tarvitsi kaksi maailmansotaa lisätäkseen yhteistyötä ja luodakseen kansainvälisiä rakenteita kansojen väliseen vuoropuheluun, niin millainen onkaan se oppimismotivaattori, joka aikaansaa jatkuvan kasvun ja luonnon hyväksikäytön paradigman vaihtamisen johonkin parempaan.

Arvaanpa, että edessämme on huikea oppimismahdollisuus ;-/

Vai olisiko sittenkin mahdollista muuttaa koko pedagogisen ”master planin” logiikkaa ja tehdä tietoinen ennalta ehkäisevä toimintamallin muutos. Millainen hyvinvointi olisi mahdollista ilman jatkuvan kasvun taloustiedettä ja siitä seuraavaa raaka-aineiden kulutuksen ja ympäristömuutoksen kiihdytystä?

Teoriani on, että lisääntyvä henkinen pahoinvointi johtuu osin siitäkin, että olemme tiedostaneet ikiaikaiset itsestään selvät toimintamallit huonoiksi, mutta emme tiedä voidaanko niitä vaihtaa ja mihin. Näinkään ei voi jatkaa, mutta käytännössä emme osaa kuvitella vielä vaihtoehtoja.

Sarja aiheeseen liittyviä hölmöjä kysymyksiä:
• Millainen ”impivaaralaisuuden” ja ”urbaanin citysinkkuuden” välimuoto olisi oikeasti mahdollinen ja hyväksyttävissä?

• Millaista olisi nykyistä huomattavasti yksinkertaisempi, vähemmän energiaa ja rahaa kuluttava elämänmuoto ja miten se vaikuttaisi esimerkiksi nuorten mielenterveysongelmiin?

• Voisiko olla niinkin, että ihminen joka tietää tekevänsä työtä, jolla on selkeä tarkoitus ja merkitys ja joka on eettisesti hyväksyttävää, tarvitsee vähemmän hyödykkeitä ja viihdykettä vastapainoksi työlleen?

• Kuinka huono ajatus voisi olla perustaa pieni kasvimaa jokaiseen talouteen, jolle se suinkin on mahdollista ja tehdä etätyötä kotoa käsin aina kun liikkeelle lähtö ei olisi ehdottoman varmaa. Jos alkaisimme valmistaa mahdollisimman kestäviä työkaluja ja vaatteita ja vielä huoltaisimme ja korjaisimme niitä, kuten ennenkin tehtiin?

• Jos valitsisimme painottaa tekemisemme asioihin ja töihin, jotka voitaisiin todentaa ihmiskunnalle hyödyllisiksi tai edes ei-haitallisiksi?

Jos elämän tarkoitus olisi tehdä hyvää, sen onnistumistakin pitäisi kyetä arvioimaan.

Yksi hyvä mittari voisi olla tämä: Miten kohtelemme niitä, jotka eivät mielestämme ansaitse omien tekojensa perusteella hyvää elämää?

-Usko