Reipasta kilpailuhenkeä

Save-the-planet on kuuminta hottia juuri nyt. Kymmenen vinkkiä hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen myy lehteä paremmin kuin kyläkauppiaan naisseikkailut. Helsingin Sanomissakin oli juttu, miten Australiassa kehitetään keinoja varastoida hiilidioksidia maan alle.

Miten sinä olet osallistunut kyseiseen kisaan? Omalta osaltani päätin tänään seuraavaa.

Aion pitää huolta siitä, että omalla kasvatuksellani en tue lasteni kilpailuvietin kehitystä tai oman elintason parantamisen tarvetta.

Lasipullojen ja banaaninkuorten kierrätyksellä ei mielestäni saa anteeksi sitä, jos välittää olemassa olevan selviytymistarinan eteenpäin. Se ei nimittäin enää kanna.

Hyvin vointi yhteis kunta

Anestesiologian ylilääkäri Pirjo Lindfors kirjoitti taannoin hesarissa loistavan artikkelin yhteisöllisyydestä.

Hän on työskennellyt maissa, joita kutsumme kehitysmaiksi ja tehnyt tärkeän havainnon asiasta, jota itsekin olen joskus miettinyt. Tuntuu rienaukselta sanoa, että joskus dokumentteja katsellessa miettii, miten ihmeessä nuo ihmiset voivat hymyillä tuollaisissa olosuhteissa? Asuvat hökkeleissä ja syövät mitä saavat ja silti välittävät miltei kadehdittavaa elämäniloa ruudun kautta.

Lindfors kirjoittaa

"

Kehitysmaissa ihmisellä on aina hetki aikaa toiselle ihmiselle eikä keneltäkään vaadita konemaista, onnellisuuden nitistävää toimintaa. Onnellisuuteen kuuluu sosiaalisuus, jaetut yhteiset arvot, toisen kunnioittaminen, kiitoksen ja arvostuksen kohteena oleminen, läheisyys, huumorintajuisuus, koskettaminen.
Viimeaikaiset lääketieteelliset tutkimukset tukevat kansanviisautta, jonka mukaan arvostettuna oleminen, nauraminen ja koskettaminen ovat hyväksi: hyvän olon välittäjäaineiden määrä elimistössä lisääntyy, kuten masennuslääkkeitä tai morfiinia otettaessa.
Kehitysmaiden köyhimmätkin ihmiset osaavat käyttää heille merkityksellisten asioiden ja positiivisten odotusten parantavaa voimaa moninkertaisesti verrattuna meihin. Arvo-, uskomus- ja merkitystyhjiömme estää meitä aktivoimasta kylliksi kipua poistavia ja hyvää oloa tuottavia välittäjäaineita omasta elimistöstämme.

Pirjon teksti on suorastaan naivin tuntuista. Eihän hyvinvointi nyt sentään nauraen synny. Vai miten on, toimiiko meidn vallitseva hyvinvoinnin reseptimme paremmin? Voisimme ehkä vähentää luontoon mielialalääkkeiden kautta kohdistuvaa rasitusta (ei ole vitsi) jos olisimme enemmän ihmisten kanssa.

Kuulen jo kommentit: "mieluummin haluaisin hetken rauhaa, kuin lisää kontakteja". Kuulen kyllä, mutta lue silti uudestaan teksti "olisimme...ihmisten...kanssa".

Haaste löytyy olemisesta ja kanssaelämisestä. Kun agenda on täynnä ja vielä enemmän on tehtävä,kuka oikeasti pystyy olemaan toisen kanssa? Usein kohtaamiset tuntuvat paremminkin kireiden hermokimppujen luovimiselta toistensa lomitse vältellen kosketusta, joka hidastaisi vauhtia tai saattaisi viedä pois suunnasta.

Liian usein tekemisestä puuttuu se rentous ilo, joka avaa meidät tilanteeseen ja kohtaamaan toisia ihmisinä, ei hidasteina tai resursseina.

Onneksi kuitenkin poikkeuksiakin löytyy. Ilokseni olen huomannut että omakin työyhteisöni toimii siitä esimerkkinä. Kiitos teille!

Kaikki häipyy, on vain nyt

Lapsuuteni kesät
sumuun vajonneet,
palasiksi muistojeni läjään hajonneet
Palapelin kokosin
paksuin rukkasin,
ihmetellen minne kaikki palat hukkasin.
En unta saanut ja näin
jäin miettimään..

Aina välillä olen miettinyt, pitäisikö käydä hakemassa jonkinlainen diagnoosi jostain. Sen verran bipolaarista on tunne elämän kulusta paikoitellen.

Elämä tuntuu helpolta ja sujuvalta, kun homma on hanskassa ja ote ohjaimista on pitävä. Aamulla 5:45 lenkille, sitten suihkuun ja terveellisen ja maittavan puuron jälkeen olo on liki taivaallinen. Sitten 7:45 bussiin, läppäri auki ja hommiin. Toimistolla Kampissa mukavia, osaavia työkavereita ja sopivan haastavia työtehtäviä. Takaisin 17:45 bussilla ja ajatuksissa mukavan levollinen olo, kun hommat on hoidettu.

On oikeastaan outoa, miten helposti elämä muuttuu. Kylpyhuone menee remonttiin, eikä mielenrauhaa saakaan enää haettua aamulenkiltä. Sen seurauksena ajatus jää kokoamatta ja se alkaa harhailla sen verran että tulee luvattua turhan tarkkoja aikatauluja ja hommat alkavat kasautua. Mielenrauha on mennyttä, ainakin kunnes taas on saanut rästit hoidettua ja ajatuksensa kasattua.

Valovuosiensa takaa
tähdet vilkkuen
Unelmille ihmisen
hiljaa ilkkuen
Tiedänhän
että pieni oon,
kun siltä tuntuu
mahdun hyvin kainaloon

Sitten puhelinsoitto, jossa kuulen läheisen ihmisen sairastuneen syöpään. Ensin ajattelee että voi ei, ja heti perään miettii kyseisen kasvaimen olevan varsin yleinen ja että näin se ihmisen rajallinen elämä konkretisoituu. Kuolemakin on osa elämää, ei sille mitään voi.

Oli mielessäni elämäni olemattomuus,
kuun takaa mulle nauroi ikuisuus
Ei huomista, ei eilistä,
vain tämän hetken voi nähdä peilistä

Olen fiksu, aikuinen ihminen joka hoitaa hommansa eikä pienestä hätkähdä.
Olo on kumminkin pikkuisen ontto.

Aamu sarastaa,
öiset hetket varastaa,
meidät valoon hukuttaa,
meidät nukuttaa

PS Kiitokset Martti Syrjälle hyvistä teksteistä ja HeidiR :lle tunnustuksesta. Sillä on merkitystä.