Anestesiologian ylilääkäri Pirjo Lindfors kirjoitti taannoin hesarissa loistavan artikkelin yhteisöllisyydestä.
Hän on työskennellyt maissa, joita kutsumme kehitysmaiksi ja tehnyt tärkeän havainnon asiasta, jota itsekin olen joskus miettinyt. Tuntuu rienaukselta sanoa, että joskus dokumentteja katsellessa miettii, miten ihmeessä nuo ihmiset voivat hymyillä tuollaisissa olosuhteissa? Asuvat hökkeleissä ja syövät mitä saavat ja silti välittävät miltei kadehdittavaa elämäniloa ruudun kautta.
Lindfors kirjoittaa
"Kehitysmaissa ihmisellä on aina hetki aikaa toiselle ihmiselle eikä keneltäkään vaadita konemaista, onnellisuuden nitistävää toimintaa. Onnellisuuteen kuuluu sosiaalisuus, jaetut yhteiset arvot, toisen kunnioittaminen, kiitoksen ja arvostuksen kohteena oleminen, läheisyys, huumorintajuisuus, koskettaminen.
Viimeaikaiset lääketieteelliset tutkimukset tukevat kansanviisautta, jonka mukaan arvostettuna oleminen, nauraminen ja koskettaminen ovat hyväksi: hyvän olon välittäjäaineiden määrä elimistössä lisääntyy, kuten masennuslääkkeitä tai morfiinia otettaessa.
Kehitysmaiden köyhimmätkin ihmiset osaavat käyttää heille merkityksellisten asioiden ja positiivisten odotusten parantavaa voimaa moninkertaisesti verrattuna meihin. Arvo-, uskomus- ja merkitystyhjiömme estää meitä aktivoimasta kylliksi kipua poistavia ja hyvää oloa tuottavia välittäjäaineita omasta elimistöstämme.
Pirjon teksti on suorastaan naivin tuntuista. Eihän hyvinvointi nyt sentään nauraen synny. Vai miten on, toimiiko meidn vallitseva hyvinvoinnin reseptimme paremmin? Voisimme ehkä vähentää luontoon mielialalääkkeiden kautta kohdistuvaa rasitusta (ei ole vitsi) jos olisimme enemmän ihmisten kanssa.
Kuulen jo kommentit: "mieluummin haluaisin hetken rauhaa, kuin lisää kontakteja". Kuulen kyllä, mutta lue silti uudestaan teksti "olisimme...ihmisten...kanssa".
Haaste löytyy olemisesta ja kanssaelämisestä. Kun agenda on täynnä ja vielä enemmän on tehtävä,kuka oikeasti pystyy olemaan toisen kanssa? Usein kohtaamiset tuntuvat paremminkin kireiden hermokimppujen luovimiselta toistensa lomitse vältellen kosketusta, joka hidastaisi vauhtia tai saattaisi viedä pois suunnasta.
Liian usein tekemisestä puuttuu se rentous ilo, joka avaa meidät tilanteeseen ja kohtaamaan toisia ihmisinä, ei hidasteina tai resursseina.
Onneksi kuitenkin poikkeuksiakin löytyy. Ilokseni olen huomannut että omakin työyhteisöni toimii siitä esimerkkinä. Kiitos teille!
1 kommentti:
Kyllä yhteisöllisyys on hirvittävän tärkeää ihmisille. Verkottuminen. Kuuluminen johonkin "perheeseen".
Ihminen on laumaeläin. Siitä ei ole kiistäminen. Osa tosin kokee sosiaalisten suhteiden ylläpitämisen niin vaikeaksi, että mieluummin erakoituvat tai joutuvat erakoitumaan. Elämä voi tuntua rauhallisemmalta yksikseen, mutta jotain jää puuttumaan. Jotain tärkeää...
Tuossa muuten juttelin erään ystäväni kanssa nykyajan lasten maailmasta. Hänen poikansa pelaavat jo nuorella iällä erästä suosittua verkkopeliä. Ystäväni mielestä oli jotenkin pakko saada pojatkin mukaan tuohon verkkopeliin, koska kaikki heidän kaveritkin pelaavat sitä. Hän ei halunnut lasten joutuvan ukos kaveripiiristä. Olisihan se ikävää, jos he joutuisivat ulkopuolisiksi.
Itselle tuli heti mieleen lause: "Äiti, saanko juoda viinaa, kun kaikki muutkin juovat?"
Kaikki muutkin, kaikki muutkin.. Keitä on nuo muut? Ihminen on niin kiinni laumassaan, että ympäristö määrää jo aika paljon. Itse asun aika korvessa ja lasten kanssa olen paljon kotona. Lapsillani ei ole vielä noita "muita". Päiväkodin kavereilla ei ole vielä niin iso vaikutusvalta. Ehkä koulussa sitten on eri meininki.
Itse olen pienestä pitäen ollut sellainen, että "en varmasti tee mitä muut". Sekin on eräs tapa suhtautua laumoihin. Jos muut kuuntelivat kauan sitten Dingoa, niin minä en ainakaan, jos en siitä pidä. Kuuntelin omia suosikkejani. Siksi en ymmärrä täysin tuota "kaikki muutkin" mentaliteettia. En itse ole elänyt sen mukaan.
Olen ulkopuolinen. Katson asioita ulkoapäin. Yritän ymmärtää. Toivon, ettei lapsistani tulisi niin ulkopuolisia kuin minä, mutta ehdottomasti minulle ei riitä perusteluksi jonkun asian saamiseksi, että kun "kavereillakin on" tai "kun kaikki muutkin". Mitä sitten? Minulle pitää esittää vähän parempia perusteluita.
Ehkä jokin kultainen keskitie olisi tässäkin tapauksessa ihan ok.
Muuten... sinulle, Usko, on näköjään tullut uusi kaveri nimeltä Pekka? Kukas hän on? ;)
Lähetä kommentti