Lapsuuteni kesät
sumuun vajonneet,
palasiksi muistojeni läjään hajonneet
Palapelin kokosin
paksuin rukkasin,
ihmetellen minne kaikki palat hukkasin.
En unta saanut ja näin
jäin miettimään..
Aina välillä olen miettinyt, pitäisikö käydä hakemassa jonkinlainen diagnoosi jostain. Sen verran bipolaarista on tunne elämän kulusta paikoitellen.
Elämä tuntuu helpolta ja sujuvalta, kun homma on hanskassa ja ote ohjaimista on pitävä. Aamulla 5:45 lenkille, sitten suihkuun ja terveellisen ja maittavan puuron jälkeen olo on liki taivaallinen. Sitten 7:45 bussiin, läppäri auki ja hommiin. Toimistolla Kampissa mukavia, osaavia työkavereita ja sopivan haastavia työtehtäviä. Takaisin 17:45 bussilla ja ajatuksissa mukavan levollinen olo, kun hommat on hoidettu.
On oikeastaan outoa, miten helposti elämä muuttuu. Kylpyhuone menee remonttiin, eikä mielenrauhaa saakaan enää haettua aamulenkiltä. Sen seurauksena ajatus jää kokoamatta ja se alkaa harhailla sen verran että tulee luvattua turhan tarkkoja aikatauluja ja hommat alkavat kasautua. Mielenrauha on mennyttä, ainakin kunnes taas on saanut rästit hoidettua ja ajatuksensa kasattua.
Valovuosiensa takaa
tähdet vilkkuen
Unelmille ihmisen
hiljaa ilkkuen
Tiedänhän
että pieni oon,
kun siltä tuntuu
mahdun hyvin kainaloon
Sitten puhelinsoitto, jossa kuulen läheisen ihmisen sairastuneen syöpään. Ensin ajattelee että voi ei, ja heti perään miettii kyseisen kasvaimen olevan varsin yleinen ja että näin se ihmisen rajallinen elämä konkretisoituu. Kuolemakin on osa elämää, ei sille mitään voi.
Oli mielessäni elämäni olemattomuus,
kuun takaa mulle nauroi ikuisuus
Ei huomista, ei eilistä,
vain tämän hetken voi nähdä peilistä
Olen fiksu, aikuinen ihminen joka hoitaa hommansa eikä pienestä hätkähdä.
Olo on kumminkin pikkuisen ontto.
Aamu sarastaa,
öiset hetket varastaa,
meidät valoon hukuttaa,
meidät nukuttaa
PS Kiitokset Martti Syrjälle hyvistä teksteistä ja HeidiR :lle tunnustuksesta. Sillä on merkitystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti