It's a man's world...

Päivän lehdissä puidaan taas miehen sielunelämää ja kyvyttömyyttä käsitellä vaikeita asioita rakentavasti. Kun ei pysty puhumaan vaikeista asioista tai hyväksymään hylätyksi tulemista, otetaan kättä pidempää ja reagoidaan tavalla, joka tuhoaa kaiken.

Onko se väkivaltaa vai onko se epätoivoa, joka vie merkityksen ja arvon omalta ja toisten elämältä? Väkivaltaa ei saa koskaan hyväksyä tai oikeuttaa eikä väkivallan tekijää voi jättää vapaalle jalalle.  Voisiko kuitenkin olla niin, että nämä äärimmäisiin tekoihin menevät miehet eivät ole pahan riivaamia petoja vaan rikkinäisiä, hajonneita ihmisiä, jotka tulisi huomata ja joita tulisi jollain tapaa auttaa ennen äärimmäisiä tekoja? 
Vastuu tällaisista tapahtumista ei ole poliisilla, ei oikeusministerillä eikä yhteiskunnalla. Vastuu on ensi kädessä jokaisella itsellään. Ja seuraavaksi meillä lähimmäisillä. Sinulla ja minulla.

Tästä eteenpäin en puhu vuodenvaihteen tapahtumaketjusta, vaan ylipäätään ihmisistä joiden maailma hajoaa ja mieli järkkyy, syystä tai toisesta. Rikkinäinen ihminen tarvitsee rakkautta ja rakentavaa tukea. Ei facebookin viharyhmiä eikä katukahviloiden uhoavia jengejä.  Onko meillä; sinulla, minulla, hänellä ja työpaikan tupakkaporukalla kykyä ja malttia kuunnella kaverin huolia ja tukea häntä vaikeina aikoina. Luulen että nimenomaan kaveriporukoilla on tässä suurempi rooli, kuin sillä kumppanilla jonka kanssa sitten kipuillaan.

Entä mistä se kertoo, että näitä tekoja tekevät nimenomaan miehet? Hesarin kolumnissa todettiin, että suomalainen kulttuuri on väkivaltamyönteinen ja väkivaltaiseen ongelmanratkaisuun suuntaava.

Olen eri mieltä tai ainakaan se ei ole koko totuus. Mikään ei ole. Suomalainen kulttuuri ei ole pelkästään väkivaltamyönteinen vaan myös rakkauskielteinen. Rakkaudesta, välittämisestä ja toisten ihmisten huomioimisesta tai niiden puuttesta ja niihin liittyvistä peloista ei ole sopivaa puhua läheskään kaikissa porukoissa ja tilanteissa. Ei varsinkaan miesten. Ei ainakaan yleisesti ottaen.

"Miesyksilöissä on hyviä ja kauniita asioita. 

Kun menee metsään ja potee tuskaa, 

kun mies osoittaa hiljaisella arkisella tavalla rakkautta, 

kun mies hoivaa jälkeläisiään, 

kun mies sanoo kiusaukselle ei ja pitää puolisostaan kiinni, 

kun mies kakistaa ulos vaikean asian ollakseen rehellinen, 

kun mies painaa rakkaansa pään hellästi rintaansa vasten ja sulkee silmät, 

kun mies raataa eikä valita väsymystä saadakseen läheisilleen leipää

- niissä hetkissä miehuus on uljas ja kaunis asia." 

- Minttu Hapuli Selibaattipäiväkirjat

Uskallammeko ottaa oman vastuumme ihmisten huomioimisesta sekä rakkauden hyväksymisestä ja hyväksytyksi tekemisestä? Kaikille ihmisille - tasapuolisesti. 

Myös miehille?