torstaina, elokuuta 24, 2006

Postia vapautetusta maasta

Lisää sotaisia kielikuvia. Katsoin juuri dokumenttia Vietnamin sodasta. Dokumentin viimeinen lause kuului, "Vietnamissa Yhdysvallat voitti jokaisen taistelun, mutta hävisi sodan."

Joskus iltauutisia katsoessa tulee mieleen, että tuo saattaa päteä länsimaiseen elämänmuotoon laajemminkin. Kaikki perinteiset kehityksen mittarit näyttävät huikeaa kasvua, mutta jokin tässä vaivaa kuitenkin. Lastenpsykiatri Raisa Cacciatore todistaa 24.8. HS:n Mielipidesivulla, miten suuresti monet perheen arkipäivään vaikuttaneet asiat ovat parantuneet.

Kotiemme toimeentulo ja mahdollisuus viettää yhteistä aikaa ovatkin kuin eri planeetalta verrattuna vuoteen 1885, jolloin Raisan isoäiti syntyi. Työelämän puitteet ovat niin ikään verrattomasti paremmat, kuin oman isoisäni aikaan, jolloin hän sodassa loukkaantunena raivasi umpimetsään suurperheensä (10 lasta) elannoksi peltotilkun. Isoäitini mukaan lapset kasvoivat siinä ohessa, työn touhussa. Työpäivät olivat pitkiä, eikä vapaa-ajan ongelmia ollut. Luultavasti isoisä ei olisi edes ymmärtänyt kysymystä työn merkityksellisyydestä tai elämän tasapainoisuudesta.

Olemme voittaneet aika monta taistelua toimeentulon ja elämänhallinnan osalta, mutta olemmeko kokonaisuudessa plussalla? Totuus ehkä vapauttaa, vaan mistä tai mihin?

Onko työmoraali samalla tavalla vapautus omasta ajattelusta, kun taistelumoraalikin tuntuu toisinaan olevan sodan aikana? Dokumentin mukaan, yksi hyvin ajoitettu Walter Cronkiten uutisjuttu muutti Yhdysvaltojen kotirintaman suhtautumisen sotaan. Sotilaiden taistelumoraali oli jo rapautunut, kun massiivisella materiaaliylivoimallakaaan ei oltu onnistunut nuijimaan "heikompaa" vastustajaa pysyvästi viidakon lokaan.

Immanuel Kant
muotoili kategorisen imperatiivinsa useampaankin muotoon, joista siteeraan kahta. 1) Toimi aina siten, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleismaailmallinen laki ja 2) Kohtele kaikkia ihmisiä, myös itseäsi, ikään kuin he olisivat päämääriä sinänsä, älä koskaan pelkkinä välineinä.

Ideani työtä hyväksi muuttavaksi ohjeeksi kuuluu siis Immanuelia soveltaen: "Kohtele työyhteisösi ihmisiä, asiakkaitasi ja erityisesti itseäsi, ikään kuin ihminen olisi päämäärä sinänsä, eikä koskaan väline."

Kelpaako tämä, vai onko se liian abstrakti ohje?

-Usko-

Ei kommentteja: