Palaverin sietämätön vaivattomuus

Hmm... hiljaisuuteen vetäytyminen kuulostaa hyvältä. Sitä varmasti aika ajoin tarvitaan. Toisaalta, ongelmat ratkotaan yhdessä, ei vetäytymällä. On siis opittava tulemaan toimeen, silmästä silmään elämän todellisissa tilanteissa.

Eikös virikkeiden maksimointi ole juuri sitä, mitä lapset tekevät?

Lapset ovat läsnä siinä virikemyrskyssä, ottavat sen sellaisena kuin se on. Lisäksi he nukkuvat paljon, näkevät unia ja leikkivät virikkeillään.

Me aikuiset ahmimme virikkeitä, mutta emme sulata ruokaamme. Meiltä puuttuu leikkimieli, ja mielen leikki. Otamme kaiken niin vakavasti, että se tappaa meidät. Emmekä me nuku ja uneksi tarpeeksi.

Lapselle elämä on iloa tässä ja nyt, aikuiselle kuolemanvakavaa kilpailua jostain aarteesta tuolla ja sitten kun.

On ihan selvää, ettei voi olla maailmaa ilman lapsia. Ei taida toimia sen paremmin maailma ilman aikuisiakaan? Mutta ripaus lapsenmieltä ja ajatuksen keveyttä tekisi kaikille aikuisille hyvää.

Se voisi muuttaa monta työpaikkaa tehokkaista tehtaista vaivattoman aikaansaamisen keitaiksi.

Haluaisin keskustella vaivattomuudesta. Oletko sinä Usko koskaan ollut vaivattomassa kokouksessa? Mitä siellä tapahtui? Miksi siitä tuli vaivaton, miksi asiat alkoivat virrata ilman ponnistelua?

- Oiva -

Lapsia ja aikuisia

Milloin lapsista tulee aikuisia? Ja mitä se tarkoittaa?

Aikuiseksi kasvaminen on jotain, mitä suositellaan silloin, kun joku on tehnyt jotain vastuutonta. Lapsellinen on sellainen, joka ei noudata vakavuuden normia tai jonka huumorintaju on yksinkertainen.

"Lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta."

Jotain on muuttunut sen jälkeen, kun nuo sanat lausuttiin ensimmäisen kerran, sillä "lapsen kaltainen" ei ole aikoihin ollut tavoiteltu tila.

Vai olisiko maailma siltä osin muuttumassa?

Luin viime viikolla lehdestä taas yhtä juttua, jossa todistettiin, että suomalaisten koululasten tulokset ovat huippuluokkaa. Huolimatta suurentuvista luokkakoosta tai univeloista, joita harrastukset ja iltavalvonta aiheuttavat. Onkohan kukaan tutkinut kansainvälisesti, miten vanhempien työajan pituus korreloi tämän asian kanssa? Suomessahan on liki maailmanennätyslyhyt työaika?

Iltalehdestä löytyi perjantaina myös artikkeli, jossa ihmeteltiin miten seesteiseltä ja kypsältä vaikutti 18 vuotias tyttö, joka oli puolet elämästään viettänyt sellissä mielenvikaisen aikuisen vankina. Ajankulunaan vain television ja radion laatukanavat ja kirjallisuuden klassikot. Asiantuntijat selittivät ihmeen johtuvan siitä, että tytöllä oli ollut ylin kyllin aikaa viettää ajatustensa kanssa lukemaansa ja kokemaansa jäsentäen. Koko murrosikänsä.

Huomasin muuten tulkitsevani, että seesteinen ja kypsä on automaattisesti parempi kuin...mikä niin?

Mitä tästä voi ajatella? Systemaattinen ja suunnitelmallinen kouluttaminen johtaa erinomaisiin tuloksiin? Ihmiset ovat erilaisia ja poikkeusyksilöillä on poikkeuksellisia ominaisuuksia? Virikkeiden maksimoinnin sijasta kannattaisi vetäytyä hiljaisuuteen?

Olen taipuvainen uskomaan sinua, Oiva. Uskon, että "nyt" on parempi kuin "sitten kun" tai "silloin ennen". Mutta voiko sitä todistaa? Voiko sitä opettaa?

Kun kysymykset ovat heränneet, on vastauksilla tilaa tulla.
Helpommin, yksinkertaisemmin ja vähemmän.

-Usko


"The quality of your consciousness at this moment is what shapes the future—which, of course, can only be experienced as the Now." Eckhart Tolle

Läsnäolon taito

Hyvää syntymäpäivää, Usko!

Graerup Strand,Tanska; 6.7.2006; auringonlasku:

Seison liikkumatta Pohjanmeren rannassa, kasvot kohti merta ja ilta-aurinkoa. Hiekka elää jalkojen alla, meren aallot hengittävät sitä ylös ja alas. Oma hengitykseni asettuu itsestään aaltojen tahtiin. Hidas liike alkaa itsestään, ilman tietoista päätöstä. Pyyhkäise polvi, torju apina, harjaa hevonen, pilvikädet. Meri ja hiekka tekevät tepposia, tukevaan alustaan tottuneet varpaat etsivät otetta. Liikkuuko hiekka vai onko se paikallaan? Vasta kun hyväksyy molemmat mahdolliseksi, siis samanaikaisesti, löytyy tasapaino ja liikkeen helppous. On antauduttava aallon ja hiekan miljoonien vuosien hioutuneelle yhteistyölle. Pohjanmeren rantahiekalla taiji hidastuu evoluution tahtiin enkä enää tiedä, olenko nousemassa merestä maalle vai päinvastoin. Mutta sillähän ei ole mitään väliä, olen vedenrajassa ja nautin. Nyt on kaikki.


... sanopas Usko, miksemme ole koko ajan läsnä? Lapset ovat, mutta me aikuiset emme.

Jos olisimme, siis läsnä, eikös silloin elämästä tulisi yksinkertaista? Ja työelämästä samoin... meidän piti puhua yksinkertaisestä työelämästä, mutta me pystymme olemaan sinut NYTin kanssa vain helpoissa tilanteissa, shirazin kanssa tai hiekkarannalla?

Mitäs sanot tästä... Turku, 6.8.2006; asiakkaan luona:

Eka palaveri kesäloman jälkeen, aurinko jatkaa paahtamista ilman säälin häivää. Taistelen asenteeni kanssa, ettei siitä tulisi taisteluasenne. Muistan rantahiekan, liikkeessä ja paikallaan, ja evoluution, perillä ja liikkeessä kaikkiin suuntiin. Lähetän kvanttikimpullisen rakkautta edelläni, värähtelemään neukkarin ovenpieleen, tulijoita odottamaan.

Kulmikkaat mielet, jäykät asennot, ahtaat asenteet. Kaikki kaikkia vastaan, mielen peitset tanassa. Ovenpielen värähtely ei riittänyt. Minä irtoan, tanssin ylös katonrajaan, sinne missä tunnelman pitäisi olla. Katson alas. Vierailen jokaisen hahmon sisällä, tutustun hänen haluihinsa ja pelkoihinsa - myös sen hahmon, joka näyttää minulta. Ne ovat kaikki oikeassa, mukavia ja järkeviä heppuja ja pimuja. Lähetän rakkautta ja hyväksyntää jokaiselle erikseen. Huone alkaa sulaa, värähdellä, muuttua oranssin väriseksi ja läpikuultavaksi. Ensimmäinen hymy. Toinen. Kolmas avaa kätensä, sanoo jotain, avaa mielensä ja pa-tam: hahmot ovat yhtä. Kaikki kaikkien puolesta, kaikkeus kaiken puolesta. Kevyt palaveri, hyvä työ, kauniita päätöksiä. Kaikki on nyt.

Ehei, ei se minulta aina onnistu. Mutta on se joskus tapahtunut. Voisiko tätä oppia, ja opettaa toisille? Millaisissa olosuhteissa läsnäolo saisi tilaa? Voiko työtä tehdä kevein mielin, avoimin sydämin? Voiko kapean tehokkuuden korvata laveammalla, hyvinvointia aikaansaavalla työtavalla?

Tätä kyselee Oiva

Ei ensin, vaan nyt

Häärään kotini terassilla grillauspuuhissa. On elokuun viimeinen viikonloppu ja huomenna täytän 42. Olemme juuri tulleet lenkiltä ja olo on viipyilevän rauhallinen.

Lasissa tilkka punaviiniä, vaimo keittiössä laittamassa salaattia ja lapset yläkerrassa vaihtamassa mielipiteitä Iniyashan viime jaksosta.

Viinivalinta oli onnistunut, chileläinen shiraz ei taaskaan pettänyt.

Huomaan ensin hymyileväni,
sitten oivallan;
tässä se on.

Nyt.

-Usko

Ensin työ, sitten huvi?

Työn merkityksellisyys on varmasti hyvä ajatus. Mutta sitä tuskin voi saavuttaa ilman elämän merkityksellisyyttä? Nyt tuntuu olevan vallalla ajatus, että "ensin työ, sitten huvi". Elämästä nauttiminen on siis ansaittava, huvi tulee sitten joskus... ilmeisesti eläkkeellä?

Mutta osaammeko nauttia siitäkään, onko silloinkin vielä jotain tekemättä?

Me olemme hajottaneet elämämme osiin, ihan kuin elämä olisi kone. Sitten yritämme kiillottaa palasen kerrallaan kiiltäväksi, koota koneen uudelleen entistä ehyempänä, tullaksemme jälleen kokonaisiksi. Mutta me olemme pysähtyneet työ-nimiseen palaseen, sitä ei saa millään puhtaaksi... miksi ylipäätään aloitimme siitä palasesta?

Kaikilla on kiire, työkomponenttia pitää kiillottaa yötä päivää.

Vai onko todella? Entä jos meistä vain tuntuu siltä? Mikä meidät pistää juoksemaan? Tarkkaile ympäristöäsi, vilkaise peiliin. Mikä selittää tämän kaikkialla läsnä olevan, silmiinpistävän touhukkuuden?

Jossain mielen reunalla kuiskaa pieni ääni, että ”oletko varma, oletko aivan varma? Pitäisikö hidastaa…”. Kuuletko sinä sen äänen, kaiken meuhkaamisen keskellä?

Oletko muuten huomannut, että kauppakeskuksissa on nykyisin hiljentymishuoneita ja retriitit ovat taas muotia? Edellisen kerran Euroopassa tapahtui retriittibuumi 1500-luvulla, uskonpuhdistuksen aikaan, kun siirtymä kohti renessanssia ja uutta maailmankuvaa teki tuloaan. Sitä ennen buumi sijoittui 300-400 -luvulle, Rooman valtakunnan hajoamisen aikaan.

Jotain on tapahtumassa?

Olemme eksyneet suolle, on vaikea löytää varmaa pohjaa jaloille. Kun jalkansa yhdelle mättäälle asettaa, alkaa se heti vajota. Ei kun liikkeelle, suolla on sentään helpompi kävellä kuin Genetsaretin järvellä. Suolla on pysyttävä liikkeessä, mutta olemme unohtaneet yhden viisauden: suolla ei saa juosta. Suo imaisee ne, jotka seisovat paikallaan tai juoksevat.

Mutta missä se suo on? Meidän mielessämme, ei missään muualla.

- Oiva

Ollako vai eikö olla, kas siinä pulma?

Hallinta vs. virtaus, kovat jutut vs. pehmojutut, manageerausta vai liidershippiä?

"Jos sä haluut saada, on pakko antaa..."

Joskus vastakkaiselta näyttävät asiat ovat toistensa peilikuvia; ilmiöitä jotka ovat toistensa edellytyksiä ja joiden arviointi on kiinni pelkästään arvioijan sijainnista suhteessa arvioitavaan.

Ellei ole virtausta, ei ole hallittavaakaan. Veneen ohjaaminen on vaikeinta kaikkein pienimmässä vauhdissa ja jossain vaiheessa ohjattavuus katoaa kokonaan.

Keskustelin johtamisesta kollegani kanssa, joka ihmetteli amerikkalaisten yritysten menestymistä Paras työpaikka-kilpailussa. Kyseisessä kisassa arvioinnin suorittavat pääosin yrityksen työntekijät. On paitsi houkuttelevaa myös riskaabelia lähteä yleistämään asioita puoleen tai toiseen, mutta oma mielikuvani on, että näissä yrityksissä lähtökohtana on ensin virtauksen luominen ja vasta sitten sen hallinta. Jos pitkäjänteinen tuloksenteko on intohimo, ei kustannusten hallinta voi olla lähtökohtana eikä ainakaan lopullisena kilpailukeinona.

Työn kokeminen merkitykselliseksi syntyy tuloksellisesta kokonaisuudesta. Toiminnan tulee olla kannattavaa, asiakkaan on saatava vastinetta rahoilleen ja henkilöstön on kyettävä arvostamaan työtään ja toisiaan ihmisinä. Tähän suuntaan todistaa myös Seppo Matikainen (WM-Data) artikkelissa, jonka sain tänään Oivalta.

Tuskin kukaan haluaa työskennellä yrityksessä, jossa ihmiset kokevat ettei heitä arvosteta. Huono asiakaspalaute on niinikään myrkkyä työssä viihtymiselle. Automaattisesti ne eivät tuota yrityksen kannattavuutta, mutta todennäköisyys varmasti kasvaa. Matikainen puhuu ryöstöviljelystä, joka tarkoittaa jonkun näistä kolmesta tekijöistä unohtamista. On suorastaan erikoista, että joissain yhteyksissä työntekijän ja yrityksen menestymisen koetaan olevan lähtökohtaisesti ristiriidassa.

Uskon, että haasteellisetkin tavoitteet ovat motivoivia, mikäli ihminen kokee aidosti saavansa tukea onnistumiselleen ja jos tavoiteasetannassa on huomioitu kannattavuus, asiakaslisäarvon tuottaminen ja henkilöstön kunnioittava kohtelu.

On tuettava oivallusta ja uskallusta, samaan aikaan ja samassa henkilössä :o)

-Usko-