Hyvää syntymäpäivää, Usko!
Graerup Strand,Tanska; 6.7.2006; auringonlasku:
Seison liikkumatta Pohjanmeren rannassa, kasvot kohti merta ja ilta-aurinkoa. Hiekka elää jalkojen alla, meren aallot hengittävät sitä ylös ja alas. Oma hengitykseni asettuu itsestään aaltojen tahtiin. Hidas liike alkaa itsestään, ilman tietoista päätöstä. Pyyhkäise polvi, torju apina, harjaa hevonen, pilvikädet. Meri ja hiekka tekevät tepposia, tukevaan alustaan tottuneet varpaat etsivät otetta. Liikkuuko hiekka vai onko se paikallaan? Vasta kun hyväksyy molemmat mahdolliseksi, siis samanaikaisesti, löytyy tasapaino ja liikkeen helppous. On antauduttava aallon ja hiekan miljoonien vuosien hioutuneelle yhteistyölle. Pohjanmeren rantahiekalla taiji hidastuu evoluution tahtiin enkä enää tiedä, olenko nousemassa merestä maalle vai päinvastoin. Mutta sillähän ei ole mitään väliä, olen vedenrajassa ja nautin. Nyt on kaikki.
... sanopas Usko, miksemme ole koko ajan läsnä? Lapset ovat, mutta me aikuiset emme.
Jos olisimme, siis läsnä, eikös silloin elämästä tulisi yksinkertaista? Ja työelämästä samoin... meidän piti puhua yksinkertaisestä työelämästä, mutta me pystymme olemaan sinut NYTin kanssa vain helpoissa tilanteissa, shirazin kanssa tai hiekkarannalla?
Mitäs sanot tästä... Turku, 6.8.2006; asiakkaan luona:
Eka palaveri kesäloman jälkeen, aurinko jatkaa paahtamista ilman säälin häivää. Taistelen asenteeni kanssa, ettei siitä tulisi taisteluasenne. Muistan rantahiekan, liikkeessä ja paikallaan, ja evoluution, perillä ja liikkeessä kaikkiin suuntiin. Lähetän kvanttikimpullisen rakkautta edelläni, värähtelemään neukkarin ovenpieleen, tulijoita odottamaan.
Kulmikkaat mielet, jäykät asennot, ahtaat asenteet. Kaikki kaikkia vastaan, mielen peitset tanassa. Ovenpielen värähtely ei riittänyt. Minä irtoan, tanssin ylös katonrajaan, sinne missä tunnelman pitäisi olla. Katson alas. Vierailen jokaisen hahmon sisällä, tutustun hänen haluihinsa ja pelkoihinsa - myös sen hahmon, joka näyttää minulta. Ne ovat kaikki oikeassa, mukavia ja järkeviä heppuja ja pimuja. Lähetän rakkautta ja hyväksyntää jokaiselle erikseen. Huone alkaa sulaa, värähdellä, muuttua oranssin väriseksi ja läpikuultavaksi. Ensimmäinen hymy. Toinen. Kolmas avaa kätensä, sanoo jotain, avaa mielensä ja pa-tam: hahmot ovat yhtä. Kaikki kaikkien puolesta, kaikkeus kaiken puolesta. Kevyt palaveri, hyvä työ, kauniita päätöksiä. Kaikki on nyt.
Ehei, ei se minulta aina onnistu. Mutta on se joskus tapahtunut. Voisiko tätä oppia, ja opettaa toisille? Millaisissa olosuhteissa läsnäolo saisi tilaa? Voiko työtä tehdä kevein mielin, avoimin sydämin? Voiko kapean tehokkuuden korvata laveammalla, hyvinvointia aikaansaavalla työtavalla?
Tätä kyselee Oiva
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti