Työn merkityksellisyys on varmasti hyvä ajatus. Mutta sitä tuskin voi saavuttaa ilman elämän merkityksellisyyttä? Nyt tuntuu olevan vallalla ajatus, että "ensin työ, sitten huvi". Elämästä nauttiminen on siis ansaittava, huvi tulee sitten joskus... ilmeisesti eläkkeellä?
Mutta osaammeko nauttia siitäkään, onko silloinkin vielä jotain tekemättä?
Me olemme hajottaneet elämämme osiin, ihan kuin elämä olisi kone. Sitten yritämme kiillottaa palasen kerrallaan kiiltäväksi, koota koneen uudelleen entistä ehyempänä, tullaksemme jälleen kokonaisiksi. Mutta me olemme pysähtyneet työ-nimiseen palaseen, sitä ei saa millään puhtaaksi... miksi ylipäätään aloitimme siitä palasesta?
Kaikilla on kiire, työkomponenttia pitää kiillottaa yötä päivää.
Vai onko todella? Entä jos meistä vain tuntuu siltä? Mikä meidät pistää juoksemaan? Tarkkaile ympäristöäsi, vilkaise peiliin. Mikä selittää tämän kaikkialla läsnä olevan, silmiinpistävän touhukkuuden?
Jossain mielen reunalla kuiskaa pieni ääni, että ”oletko varma, oletko aivan varma? Pitäisikö hidastaa…”. Kuuletko sinä sen äänen, kaiken meuhkaamisen keskellä?
Oletko muuten huomannut, että kauppakeskuksissa on nykyisin hiljentymishuoneita ja retriitit ovat taas muotia? Edellisen kerran Euroopassa tapahtui retriittibuumi 1500-luvulla, uskonpuhdistuksen aikaan, kun siirtymä kohti renessanssia ja uutta maailmankuvaa teki tuloaan. Sitä ennen buumi sijoittui 300-400 -luvulle, Rooman valtakunnan hajoamisen aikaan.
Jotain on tapahtumassa?
Olemme eksyneet suolle, on vaikea löytää varmaa pohjaa jaloille. Kun jalkansa yhdelle mättäälle asettaa, alkaa se heti vajota. Ei kun liikkeelle, suolla on sentään helpompi kävellä kuin Genetsaretin järvellä. Suolla on pysyttävä liikkeessä, mutta olemme unohtaneet yhden viisauden: suolla ei saa juosta. Suo imaisee ne, jotka seisovat paikallaan tai juoksevat.
Mutta missä se suo on? Meidän mielessämme, ei missään muualla.
- Oiva
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti