Tarinointia forumilta palatessa

Huhhuijaa, olipa taas menoa... Gordon on kyllä hauska tarinaniskijä. Saamme varmaan pian Gordonilta kommentteja istunnosta, mutta sinä kyselit että miten minä tälle forumille osuin.

Minäpä kerron pienen tarinan…

… minä nimittäin uskon tarinoiden voimaan. Kun yksilöllä/tiimillä/organisaatiolla/ kansakunnalla/ihmiskunnalla on selkeä ja innostava tarina mielessä, se alkaa tapahtua. Kaikkea ei tarvitse suunnitella pikkutarkasti, suunta ja tahtotila sekä valmius tehdä kärsivällistä työtä saavat tarinan toteutumaan.

Kun vuosia sitten kosin erästä ihanaa naista, hän vastasi: "Sun pitää varoo mitä sä haluut, sillä sä saat sen". Myöhemmin opin, että repliikki oli alun perin Andy McCoyn. Tuo nainen on nykyisin vaimoni, eikä ainakaan minua kaduta yhtään varomattomuuteni.

Vaimoni ajatuksia en voi aina väittää ymmärtäväni, mutta Andyn luulen varoittaneen meitä kielteisten tarinoiden ja rajoittavien uskomusten voimasta. Mielessäsi oleva tarina toteutuu, omalla tavallaan ja ajallaan – oli tarinasi myönteinen tai kielteinen, tiedostettu tai tiedostamaton. Luo siis itsellesi myönteinen tarina ja anna sille tilaa toteutua.

Mutta siihen tarinaan…

Olen ollut IT-alalla n. 25 vuotta. Kaikenlaista on tullut tehtyä, ohjelmoinnista projektien vedon ja tuotekehityksen kautta konsultointiin.

Vuosia sitten menin peilin eteen, katsoin itseäni silmiin ja kysyin: ”kuule Oiva, mikä on yhteinen nimittäjä kaikissa kokemissasi asiakastilanteissa?” Oli tullut oltua monenlaisissa projektikokouksissa, ohjausryhmissä, ideointipalavereissa, excel-sulkeisissa ja kick-offeissa – ja tuntui siltä, etten ollut oikein niissä kotonani. Tulin lopulta siihen tulokseen, että yhteinen nimittäjä on IHMISET. Kaikissa palavereissa on ollut paikalla ihmisiä, erilaisia ihmisiä.

Meillä on muuten 5-vuotiaat kaksospojat, ja heillä perhepäivähoitajana ihmisalan rautainen ammattilainen, Pirjo-täti. Kun viiden lapsen tiimissä alkavat hiekkalapiot kolahdella kaverin otsaluuhun ja vuorovaikutuksen volyymi nousta, Pirjo-tädin rauhallinen ääni kuuluu kaiken yllä: ”kaikkien pitää leikkiä kaikkien kanssa!”.

Takaisin työelämään: Aloin siis tarkkailla ihmisiä, itseni mukaan lukien. Joskus ihmiset olivat innoissaan ja homma virtasi mukavasti. Aika usein ihmiset olivat peloissaan, raivoissaan, ahdistuneita ja kyräileviä. Muutoksia oli ilmassa, hiekkalaatikon rauhaa oli häiritty.

Olen ihmetellyt tätä asiaa jo vuosikausia, opiskellut psykologiaa ja kysellyt vaimolta… miksi me hukkaamme niin paljon energiaa keskinäisen nokkimisjärjestyksen selvittämiseen, hiekkalaatikon uudelleenorganisointiin ja sen sellaiseen? Itse homma olisi yleensä naurettavan helppo, mutta emme me tunnu ollenkaan ehtivän tehtävämme pariin. Aikuisten hommissa aika usein kaikki eivät leiki kaikkien kanssa.

Tästä alkoi muutos minun (työ)elämässäni. Vaikka teinkin edelleen tietohallintostrategioita tai muutoskonsultointia tai projektivalmennusta, päähuomioni oli ihmisissä. Huomasin pian, että useimmat asiakkaistani olivat yksinäisiä – luottamus muihin oli heikkoa, ja sen myötä kohtaamisten ja dialogin taso melkoisen matala. Yleensä yritettiin selvitä yksin monimutkaisista tilanteista, joihin olisi tarvittu useita näkökulmia ja rikasta vuorovaikutusta. Itse asiassa, jos ”kaikki leikkivät kaikkien kanssa” –kulttuuri olisi ollut vallitseva, useimpia käsillä olevia ongelmia ei olisi edes syntynyt.

Minä päätin opetella ”kaikki leikkivät kaikkien kanssa” –kulttuurin kätilöksi.

Minä siis muutin tarinaani, ja arvaa mitä: vastaan alkoi tulla uuteen tarinaani sopivia ihmisiä, kirjahyllystä alkoi hyppiä siihen sopivia kirjoja, telkkarista tulla juuri samaan asiaan liittyviä ohjelmia, lehdet olivat täynnä psykologian/sosiologian/filosofian koulutusohjelmia jne.

Ei auttanut mikään, oli hypättävä tarinaan mukaan. Löysin samalla taajuudella resonoivia kumppaneita, kaikkein mielenkiintoisin niistä oli Gordon. Hän kehitteli työtapaa, jolla ihmiset saataisiin ulos rooleistaan ja kohtaamaan toisiaan kiireettömässä dialogissa (luit oikein, kiireettömässä).

Gordonin forumin ajatus on yksinkertainen: haluamme luoda yhteisön, jossa keskinäinen luottamus ja arvostus ovat tärkeimmät arvot. Jotta kunnioittava yhteisö voisi syntyä, on ihmiset ensin saatava pysähtymään – se ei ole aivan yksinkertaista tällä koohotuksen ja vimman aikakaudella, muttei se ole mahdotontakaan.

Luottamus + arvostus + pysähtyminen = kiireetön kohtaaminen.

Olennaista on luoda forum-tapaamisista säännöllinen tapa. Luottamusta ei rakenneta yhdessä seminaarissa, vaan riittävän lyhyin väliajoin toistuvissa ja avoimissa, merkityksiä hakevissa keskusteluissa. Tavoitteena on ajan mittaan luoda jäsenistä mentoririnki, joka jakaa kokemuksiaan ja luo yhdessä mielen selkeyttä kaikkialta hyökyvän infotulvan alla.

Mutta se ei riitä. Kuka tahansa osaa olla rento ja kiireetön helpossa ympäristössä. Kiireetön kohtaaminen on vietävä ulos maailmaan, tehtävä siitä 24/7 elämäntapa. On löydyttävä aikaa ja läsnäoloa itselle, perheelle, ystäville, asiakkaille, kollegoille.

Onko tämä haihattelua? Olenko menettänyt järkeni, muuttunut pehmoksi – pomo ainakin tuntuu epäilevän sitä?

Kerron vielä yhden tapauksen työurani alkuajoilta: olin konsultoimassa suuren it-hankkeen projektijohtamista ja muutoshallintaa, asiakkaani oli ao. hankkeen hankejohtaja - ja alkuperäiseltä ammatiltaan psykologi (tämän kuulin vasta myöhemmin). Minä lipsautin, että ”kai niitä pehmojuttujakin pitää miettiä, mutta kyllä aikataulu ja budjetti on tärkein… kovat asiat ratkaisevat”.

(Jälkikäteen tarkasteltuna joudun toteamaan, että osoitin sillä lauseella olevani pihalla ja kykenemätön auttamaan asiakastani – todellinen ongelma oli ihmisten jaksamisessa ja motivaatiossa, toisin sanoen heiltä puuttui myönteinen tarina.)

Asiakkaani katsoi minua silmiin ja sanoi: ”Oiva hei, entäs jos ne pehmoasiat ovatkin se kova juttu?”. Ja silloin jokin päässäni – tai sydämessäni – sanoi KLIK!

Matkustan paljon junassa ja minulla on taskussa kirja nimeltä ”ZEN - Opas mielenrauhaan”. Avaan sen aina junassa satunnaisesta kohdasta ja lukaisen ao. ajatuksen, kirja ei ole koskaan pettänyt minua. Viime junareissulla siellä luki: ”jos joudut umpikujaan, muutu – muuttuneena pääset läpi”.

Gordon ja tuo asiakas pistivät minut muuttumaan, ja sille polulle kuuluu tämä forum sekä ajatus itsen ja muiden kiireettömästä kohtaamisesta. Ja jotenkin minusta tuntuu, että "yksinkertainen (työ)elämä" on saman polun varrella?

- Oiva -

Innovatiivinen maailmanparantaja?

Hommat pitäisi hoitaa asiallisesti, siitä olen samaa mieltä kaverisi Gordonin kanssa. Aikuisten ihmisten outo tapa hoitaa omia turhaumiaan työpaikalla alaisia ja kollegoita pompotellen on ihme juttu.

Eläinkuljetuksista on tarkat säännöt, joita jopa valvotaan etteivät eläimet kokisi turhaa stressiä teurasmatkallaan.

Kuitenkin jopa näitä lakeja laativissa ihmisten työpaikoissa (en tunne tapauksia, mutta yleistän ihan arvauksella) aiheutetaan ajan, rahan ja hyvinvoinnin heikkenemistä turhamaisten/loukattujen henkilöiden toimesta. Eikä kukaan puutu asiaan!?

Viime viikkoina on näkynyt lehdissä kahdenlaista viestiä, ja sisällöltään täysin päinvastaista, työajasta ja sen pituudesta.

Suomalainen tehtaanjohtaja on todennut julkisessa puheenvuorossaan, että ellei työpäivää pidennetä tunnilla tai parilla, ei meillä ole mitään toivoa pärjätä kansainvälisessä kilpailussa.

Samaan aikaan Harvardin professori, Putnam nimeltään, ihmettelee miksi yhteiskunta antaa yritysten saastuttaa sosiaalista ympäristöään liian pitkillä työpäivillä, jotka vahingoittavat sosiaalisia rakenteita ja tulevat aiheuttamiensa vaikutusten vuoksi todella kalliiksi veronmaksajille.

Tuottavuudesta ja kilpailukyvystä puhuttaessa on jotenkin surkuhupaisaa että tietoyhteiskuntamme ei tunnu keksivän sen innovatiivisempia keinoja, kuin työajan pidentäminen ja henkilömäärän vähentäminen:-/

Esimerkki innovatiivisemmasta keinosta voisi nimenomaan olla kyykyttämisen lopettaminen ja ihmisten arvostuksen rakentaminen.

Ongelmana tämmöisessä maailmanparantamisessa vain tuppaa olemaan se, että ne paikat joissa olisi eniten kehittämistarvetta, ovat kaikkein huonoimpia tarttumaan muihin kuin noihin määrällisiin tehostamiskeinoihin.

Jos Gordon on keksinyt tähän viisasten kiven niin se täytyy tulla kyllä kuulemaan.

Nähdään!

-Usko-

Ihmiseltä ihmiselle

Huomenna sitten mennään, Usko!

Juttelin Gordonin kanssa - siis sen fasilitaattorin - ja tässä hänen sähköpostiviestinsä. Kyllä Gordon suomeakin osaa, mutta mieluummin se kirjoittelee englanniksi.

Huomiseen, Oiva.


Hello, I wellcome your friend to our Forum!

What is this all about, you asked on the phone.

I don’t like the way we run meetings… it’s always egos fighting egos, roles clashing to roles? We should learn to meet human-to-human, with respect and genuine listening.

There’s always some pressure in business meetings, selling and negotiating. If we want to be really effective, we must get rid of this artificial pressure that's keeping our spirit down.

You must respect yourself, before you can respect others. You must also trust the process of opening up. You must tap into your essence, be who you really are. I know that’s against our normal thinking, but on the other hand, it can’t be so hard – even children can do it!

Here are some key transformations we're looking for:

From role-relating to human-relating; From negotiating against someone to open dialogue with a win-win attitude; From lecturing to interactive sharing and listening; From quick-fixes to enduring habit of respectful dialogue; From fixed targets to going beyond expectations; From doingness to beingness, from ”busyness business” to slowing and calming down; From consuming energy to creating it; From reactive crisis-meetings to proactive building of trust;

I look forward to meeting your friend, we'll talk more about this on the forum!

Regards,

Gordon

Aamuhetki kumman kallis

Kiitos kutsusta!

Aamukahvit hyvässä seurassa kuulostaa mukavalta ajatukselta, mutta mitäs työnantajasi siitä sanoo? Ethän sinäkään ole mikään vapaaherra tai yksityisyrittäjä?

Kun sanotaan, ettei ilmaisia lounaita ole, niin se yleensä tarkoittaa sitä, että aina kun rahaa kulutetaan, jollakulla on tavoitteena saada se poikimaan.

Harrastuksethan ovat tietenkin luku sinällään, mutta kun työaikaa käytetään jonkin asian tekemiseen, on se myös rahan käyttöä ja taas herää sama kysymys.

Olen osallistunut monenlaisiin ryhmiin ja yhdistyksiin, ja aina törmännyt samaan haasteeseen; ihmisillä ei kertakaikkiaan tunnu olevan aikaa tai energiaa valmistautua mihinkään asiaan, joka ei ole aivan pakollinen työssäpysymisen tai tavoitteiden kannalta.

Vaikken mielestäni mikään epäilevä Tuomas olekaan, on mielestäni silti aika uskomatonta jos olet löytänyt porukan, jossa ei tehdä kauppaa, jossa ryhmä ohjaa itseään ja valmistautuu tapaamisiin. Jokainen näistä kolmesta on haasteellista yksinäänkin, kaikkien toteutuessa sitä on melkeimpä vaikea todeksi uskoa.

-Usko-


PS Syksyn kunniaksi kannattaa käydä katsomassa Pekka Niittyvirran realistisia postikortteja Helsingistä :o),

Jos minä vähän kerron, kun olen ollut...

Minäpä olen ollut, vaivattomassa palaverissa meinaan. Oikeastaan useassa, olen törmännyt yhteen proukkaan, joka on... no, vaivaton.

Se oli vähän hassu tilanne, kuulin yhdeltä kaverilta keskusteluryhmästä ja ajattelin että taas yksi kahvikerho... mutta menin kuitenkin kurkkaamaan, että mitä ne siellä puuhaavat.

Kutsuivat sitä forumiksi. Minä ajattelin roomalaisia ja toogabileitä.

Mutta sitä meininkiä minä ihmettelen, kuukausikaupalla olen sitä ihmetellyt ja kokouksissa käynyt. Tunnelma on jollain lailla... kevyt. En minä keksi muuta sanaa, siellä on kevyt tunnelma.

On meillä aina jokin aihe, sinne kutsutaan vieraspuhuja alustamaan - tai aika usein se on joku jäsenistä. Siinä on yksi mielenkiintoinen piirre: jäsenet päättävät, mistä keskustellaan. Sitä ei oikeastaan vedä kukaan - siellä on yksi heppu, joka kutsuu itseään fasilitaattoriksi, mutta ei se kontrolloi meininkiä ollenkaan, on vaan täysillä mukana. Se on varmaan aloittanut tämän homman, mutta nyt kun se pyörii itsekseen, se ei puutu asioihin.

Mutta jäsenet päättävät, ja se on minusta kova juttu. Homma ikäänkuin säätää itse itseään. Jos joku lähtee ryhmästä pois ja uusia tulee tilalle, alkaa meininki itsestään liikkua kohti uuden kokoonpanon haluja - koska kukaan ei ulkoapäin keksi aiheita ja puhujia, vaan jäsenet itse tekevät sen.

Aina kun lähden pois forumilta - me kokoonnumme kerran kuussa aamiaiselle - minulla on kumma olo. Päässä surisee, mutta mukavalla tavalla. Askel on kevyt, ajatus on kevyt. En saa oikein hommia tehtyä, ajelehdin. Ja sitten, pienellä viiveellä, alkaa tulla ideoita. Kaikenlaisia ideoita, jotkut töihin liittyviä ja jotkut elämään. Sitten minä naureskelen niille, vilkuilen ympärilleni ja ajattelen, etteivät nuo toiset tiedä mitä minä mietin.

Sitten minä unohdan ne ideat ja jatkan töitäni. Mutta yksi kumma juttu siinä on: kun katson taaksepäin, ne ideat ovat alkaneet toteutua. Ikäänkuin itsestään, ihan kuin niillä olisi oma älykkyys ja tahto, paljon omaani suurempi?

Mutta ei sitä oikein voi selittää, se on koettava. Usko, lähdetkö mukaan? Minä olen jäsen ja minulla on oikeus tuoda sinne kenet tahansa, jos minusta tuntuu että forum kaipaa juuri sellaista tyyppiä sinne. Minä haastan ryhmän tuomalla paikalla epäilevän Tuomaan... tule mukaan, siitä tulee hauskaa!

- Oiva -

Vaivattomia ajatuksia?

Ihme höpötystä? Eihän kukaan itseään arvostava (lue:arvostusta epätoivoisesti kaipaava) ihminen uskalla sanoa tekevänsä vaivatta oikeastaan yhtään mitään!

Vaivattomuus ei ole kulttuurissamme arvostettua eikä ehkä tavoiteltavaakaan. VAsta kovan ponnistelun jälkeen voi sanoa ansaitsevansa oluen/saunan/rentouttavan lepohetken nojatuolissa.

Olen itse saman taudin kantaja. Suoraan sanottuna en muista olleeni vaivattomassa kokouksessa. Asiat ovat joskus voineet sujua yllättävän mukavasti ja selittämättömän tuloksellisesti. Mutta heti kun olen huomannut asianlaidan minua on alkanut vaivata ajatus että jotain on jäänyt tekemättä. Ei ole varmaan yritetty eikä ponnisteltu tarpeeksi. Enemmänkin olisi voinut saada aikaan? Ihan varmasti...taitaa olla parasta varata seuraavaan tapaamiseen tiukempi agenda .... tai tarkistaa tavoitteita?

Kuules Oiva, mitä sitten jos asiat virtaavat vaivatta? Miten voin osoittaa merkitykseni ja sen että olen panostanut täysillä hommaan?

Tottakai lapsenmieli tekisi hyvää, mutta jonkun täytyy kantaa vastuu hommista ja ottaa se vakavissaan, jotta lapset saavat olla lapsia. Osoittaa että ihan vakavissaan tässä ollaan näiden hommien kanssa ja hiki päässä painetaan. Yhtään kovempaa ei enää pääsisi, jos ei sitten ole ihan pakko.

Ponnistelematon virtaus? Alamäkeä vaan... sulavasti ... määrätietoisesti...luonnollisesti ... aina maaliin saakka.



-Usko-