Huhhuijaa, olipa taas menoa... Gordon on kyllä hauska tarinaniskijä. Saamme varmaan pian Gordonilta kommentteja istunnosta, mutta sinä kyselit että miten minä tälle forumille osuin.
Minäpä kerron pienen tarinan…
… minä nimittäin uskon tarinoiden voimaan. Kun yksilöllä/tiimillä/organisaatiolla/ kansakunnalla/ihmiskunnalla on selkeä ja innostava tarina mielessä, se alkaa tapahtua. Kaikkea ei tarvitse suunnitella pikkutarkasti, suunta ja tahtotila sekä valmius tehdä kärsivällistä työtä saavat tarinan toteutumaan.
Kun vuosia sitten kosin erästä ihanaa naista, hän vastasi: "Sun pitää varoo mitä sä haluut, sillä sä saat sen". Myöhemmin opin, että repliikki oli alun perin Andy McCoyn. Tuo nainen on nykyisin vaimoni, eikä ainakaan minua kaduta yhtään varomattomuuteni.
Vaimoni ajatuksia en voi aina väittää ymmärtäväni, mutta Andyn luulen varoittaneen meitä kielteisten tarinoiden ja rajoittavien uskomusten voimasta. Mielessäsi oleva tarina toteutuu, omalla tavallaan ja ajallaan – oli tarinasi myönteinen tai kielteinen, tiedostettu tai tiedostamaton. Luo siis itsellesi myönteinen tarina ja anna sille tilaa toteutua.
Mutta siihen tarinaan…
Olen ollut IT-alalla n. 25 vuotta. Kaikenlaista on tullut tehtyä, ohjelmoinnista projektien vedon ja tuotekehityksen kautta konsultointiin.
Vuosia sitten menin peilin eteen, katsoin itseäni silmiin ja kysyin: ”kuule Oiva, mikä on yhteinen nimittäjä kaikissa kokemissasi asiakastilanteissa?” Oli tullut oltua monenlaisissa projektikokouksissa, ohjausryhmissä, ideointipalavereissa, excel-sulkeisissa ja kick-offeissa – ja tuntui siltä, etten ollut oikein niissä kotonani. Tulin lopulta siihen tulokseen, että yhteinen nimittäjä on IHMISET. Kaikissa palavereissa on ollut paikalla ihmisiä, erilaisia ihmisiä.
Meillä on muuten 5-vuotiaat kaksospojat, ja heillä perhepäivähoitajana ihmisalan rautainen ammattilainen, Pirjo-täti. Kun viiden lapsen tiimissä alkavat hiekkalapiot kolahdella kaverin otsaluuhun ja vuorovaikutuksen volyymi nousta, Pirjo-tädin rauhallinen ääni kuuluu kaiken yllä: ”kaikkien pitää leikkiä kaikkien kanssa!”.
Takaisin työelämään: Aloin siis tarkkailla ihmisiä, itseni mukaan lukien. Joskus ihmiset olivat innoissaan ja homma virtasi mukavasti. Aika usein ihmiset olivat peloissaan, raivoissaan, ahdistuneita ja kyräileviä. Muutoksia oli ilmassa, hiekkalaatikon rauhaa oli häiritty.
Olen ihmetellyt tätä asiaa jo vuosikausia, opiskellut psykologiaa ja kysellyt vaimolta… miksi me hukkaamme niin paljon energiaa keskinäisen nokkimisjärjestyksen selvittämiseen, hiekkalaatikon uudelleenorganisointiin ja sen sellaiseen? Itse homma olisi yleensä naurettavan helppo, mutta emme me tunnu ollenkaan ehtivän tehtävämme pariin. Aikuisten hommissa aika usein kaikki eivät leiki kaikkien kanssa.
Tästä alkoi muutos minun (työ)elämässäni. Vaikka teinkin edelleen tietohallintostrategioita tai muutoskonsultointia tai projektivalmennusta, päähuomioni oli ihmisissä. Huomasin pian, että useimmat asiakkaistani olivat yksinäisiä – luottamus muihin oli heikkoa, ja sen myötä kohtaamisten ja dialogin taso melkoisen matala. Yleensä yritettiin selvitä yksin monimutkaisista tilanteista, joihin olisi tarvittu useita näkökulmia ja rikasta vuorovaikutusta. Itse asiassa, jos ”kaikki leikkivät kaikkien kanssa” –kulttuuri olisi ollut vallitseva, useimpia käsillä olevia ongelmia ei olisi edes syntynyt.
Minä päätin opetella ”kaikki leikkivät kaikkien kanssa” –kulttuurin kätilöksi.
Minä siis muutin tarinaani, ja arvaa mitä: vastaan alkoi tulla uuteen tarinaani sopivia ihmisiä, kirjahyllystä alkoi hyppiä siihen sopivia kirjoja, telkkarista tulla juuri samaan asiaan liittyviä ohjelmia, lehdet olivat täynnä psykologian/sosiologian/filosofian koulutusohjelmia jne.
Ei auttanut mikään, oli hypättävä tarinaan mukaan. Löysin samalla taajuudella resonoivia kumppaneita, kaikkein mielenkiintoisin niistä oli Gordon. Hän kehitteli työtapaa, jolla ihmiset saataisiin ulos rooleistaan ja kohtaamaan toisiaan kiireettömässä dialogissa (luit oikein, kiireettömässä).
Gordonin forumin ajatus on yksinkertainen: haluamme luoda yhteisön, jossa keskinäinen luottamus ja arvostus ovat tärkeimmät arvot. Jotta kunnioittava yhteisö voisi syntyä, on ihmiset ensin saatava pysähtymään – se ei ole aivan yksinkertaista tällä koohotuksen ja vimman aikakaudella, muttei se ole mahdotontakaan.
Luottamus + arvostus + pysähtyminen = kiireetön kohtaaminen.
Olennaista on luoda forum-tapaamisista säännöllinen tapa. Luottamusta ei rakenneta yhdessä seminaarissa, vaan riittävän lyhyin väliajoin toistuvissa ja avoimissa, merkityksiä hakevissa keskusteluissa. Tavoitteena on ajan mittaan luoda jäsenistä mentoririnki, joka jakaa kokemuksiaan ja luo yhdessä mielen selkeyttä kaikkialta hyökyvän infotulvan alla.
Mutta se ei riitä. Kuka tahansa osaa olla rento ja kiireetön helpossa ympäristössä. Kiireetön kohtaaminen on vietävä ulos maailmaan, tehtävä siitä 24/7 elämäntapa. On löydyttävä aikaa ja läsnäoloa itselle, perheelle, ystäville, asiakkaille, kollegoille.
Onko tämä haihattelua? Olenko menettänyt järkeni, muuttunut pehmoksi – pomo ainakin tuntuu epäilevän sitä?
Kerron vielä yhden tapauksen työurani alkuajoilta: olin konsultoimassa suuren it-hankkeen projektijohtamista ja muutoshallintaa, asiakkaani oli ao. hankkeen hankejohtaja - ja alkuperäiseltä ammatiltaan psykologi (tämän kuulin vasta myöhemmin). Minä lipsautin, että ”kai niitä pehmojuttujakin pitää miettiä, mutta kyllä aikataulu ja budjetti on tärkein… kovat asiat ratkaisevat”.
(Jälkikäteen tarkasteltuna joudun toteamaan, että osoitin sillä lauseella olevani pihalla ja kykenemätön auttamaan asiakastani – todellinen ongelma oli ihmisten jaksamisessa ja motivaatiossa, toisin sanoen heiltä puuttui myönteinen tarina.)
Asiakkaani katsoi minua silmiin ja sanoi: ”Oiva hei, entäs jos ne pehmoasiat ovatkin se kova juttu?”. Ja silloin jokin päässäni – tai sydämessäni – sanoi KLIK!
Matkustan paljon junassa ja minulla on taskussa kirja nimeltä ”ZEN - Opas mielenrauhaan”. Avaan sen aina junassa satunnaisesta kohdasta ja lukaisen ao. ajatuksen, kirja ei ole koskaan pettänyt minua. Viime junareissulla siellä luki: ”jos joudut umpikujaan, muutu – muuttuneena pääset läpi”.
Gordon ja tuo asiakas pistivät minut muuttumaan, ja sille polulle kuuluu tämä forum sekä ajatus itsen ja muiden kiireettömästä kohtaamisesta. Ja jotenkin minusta tuntuu, että "yksinkertainen (työ)elämä" on saman polun varrella?
- Oiva -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti