Elämän tarkoitus

Jotain ristiriitaista tässä on. Suomalainen (länsimainen?) yhteiskunta on saavuttanut käytännössä kaiken, josta sitä käynnistettäessä uskallettiin haaveilla. Absoluuttisilla mittareilla mitattuna. Suhteellisesti mitattuna joillakin toki on enemmän kuin toisilla, mutta onko se mittaamisen arvoinen asia ja kenen sitä tulisi mitata?

Väinö Linnan syväluotauksessa suomalaiseen mielenlaatuun ( Pohjantähti) nousee esiin aivan samat asiat kuin tämän päivän lööpeissä, television keskusteluohjelmissa tai kaverusten saunailloissa. Suomalainen tuotantotalous oli jo tuolloin globaalin kilpailun edessä, suhdanteet heilahtelivat ja pätkätyöläiset joustivat. Joillakin oli uskoa huomiseen ja toiset eivät halunneet uskoa edes tähän päivään vaan ryyppäsivät pirtua takamailla ja rähjäsivät kaikille jotka häiritsivät heidän elämänmuotoaan.

Eliniän odotus on niistä päivistä noussut reilut parikymmentä vuotta ja nälkäänkään ei meillä tämä päivänä kuolla, mutta riemun ja surun aiheet eivät ole kovinkaan erilaisia.

Samalla tavalla urheilusankareita ihaillaan ja elämän epävarmuudesta kärsitään. Lasten saavutuksia ihaillaan ja elämänotteensa menettäneitä vuoroin inhotaan ja vuoroin säälitään (lue: pyritään auttamaan ja ohjaamaan oikealle polulle).

Kuitenkin minusta tuntuu, kuin jotain olennaista olisi olennaisesti toisin. Kun tuolloin raivattiin suosta peltoa, hankittiin puimakone tai kylän ensimmäinen kuorma-auto, oli niiden eteen työskentely jotenkin itsestään selvästi elämää ja ihmisyyttä eteenpäin vievää. Riittävästi ruokaa ja vaatteita koko perheelle, vanhuksille pirtti ja elanto nuoremman perheen yhteydessä. Autolla saatiin tavarat kulkemaan ja säästettyä aikaa kylällä käynnistä useista tunneista joihinkin kymmeniin minuutteihin.

Muistaako kukaan, koska ”lisää hyvinvointia” muuttui tulkinnanvaraiseksi asiaksi? Tai osaatteko arvata, kuinka suurelle osalle ihmisistä se on sitä tänään?

Olin viikonloppuna pohjalaisessa kahvipöydässä, jossa mietittiin suomalaisen metsätalouden jatkuvuutta. Yksi kahvittelijoista oli töissä metsäkoneita valmistavassa yrityksessä. Hänen kuvauksensa koneyrittäjien arjesta ja teollisuuden tulevaisuudesta sai minut kovin mietteliääksi.

Hyvin iso muutos on selvästikin käynnissä. Mitään uutta siinä ei tietenkään ole muille kuin niille, jotka ehtivät jo kuulla ”historian lopusta” ja erehtyivät luulemaan, että me suomalaiset olimme saavuttaneet jonkinlaisen pysyvän kehitysuran tai menestyksen tason, jossa onnistunut talouspolitiikka yhdistettynä osaaviin insinööreihin johtaa väistämättä fiksujen ja ahkerien ihmisten jatkuvaan menestykseen ja hyvinvoinnin kasvuun.

Kuitenkin koko ihmiskunnan historia on tarina jatkuvasti paikkaansa vaihtavista painopiste ja hegemonia-alueista sekä näiden muutosten myötä nousevista ja taantuvista kulttuureista. Tuhatvuotisen menestyksen valtakuntia ei ole olemassa, tuskin niitä on koskaan ollutkaan.

Yksittäiselle ihmiselle tämä on kuitenkin harvemmin mikään iso ongelma, ellei satu elämään juuri tuollaisella historiallisella vedenjakajalla. Tosin silloinkin se tarjoaa mahdollisuuden oppia jotain normaalia suurempaa. Lieneekö johtunut pääsiäisen teemasta, mutta silmiini on sattunut viime päivinä monta juttua, joissa on puhuttu vaikeuksien jalostavasta vaikutuksesta ihmiselle ja hänen kehittymiselleen.

Tuntuu jotenkin surulliselta ajatella, että ihminen on olento, joka on viritetty pahojen päivien varalle. Lajin säilymisen kannalta se ehkä on suosiollista, mutta samalla se on ominaisuus, joka luo rakenteellista epävakautta? Jos kehittymisemme edellyttää haasteita ja vaikeuksia, niin silloinhan on viisasta ajautua vaikeuksiin säännöllisesti?

Jos länsimainen elämänmuoto tarvitsi kaksi maailmansotaa lisätäkseen yhteistyötä ja luodakseen kansainvälisiä rakenteita kansojen väliseen vuoropuheluun, niin millainen onkaan se oppimismotivaattori, joka aikaansaa jatkuvan kasvun ja luonnon hyväksikäytön paradigman vaihtamisen johonkin parempaan.

Arvaanpa, että edessämme on huikea oppimismahdollisuus ;-/

Vai olisiko sittenkin mahdollista muuttaa koko pedagogisen ”master planin” logiikkaa ja tehdä tietoinen ennalta ehkäisevä toimintamallin muutos. Millainen hyvinvointi olisi mahdollista ilman jatkuvan kasvun taloustiedettä ja siitä seuraavaa raaka-aineiden kulutuksen ja ympäristömuutoksen kiihdytystä?

Teoriani on, että lisääntyvä henkinen pahoinvointi johtuu osin siitäkin, että olemme tiedostaneet ikiaikaiset itsestään selvät toimintamallit huonoiksi, mutta emme tiedä voidaanko niitä vaihtaa ja mihin. Näinkään ei voi jatkaa, mutta käytännössä emme osaa kuvitella vielä vaihtoehtoja.

Sarja aiheeseen liittyviä hölmöjä kysymyksiä:
• Millainen ”impivaaralaisuuden” ja ”urbaanin citysinkkuuden” välimuoto olisi oikeasti mahdollinen ja hyväksyttävissä?

• Millaista olisi nykyistä huomattavasti yksinkertaisempi, vähemmän energiaa ja rahaa kuluttava elämänmuoto ja miten se vaikuttaisi esimerkiksi nuorten mielenterveysongelmiin?

• Voisiko olla niinkin, että ihminen joka tietää tekevänsä työtä, jolla on selkeä tarkoitus ja merkitys ja joka on eettisesti hyväksyttävää, tarvitsee vähemmän hyödykkeitä ja viihdykettä vastapainoksi työlleen?

• Kuinka huono ajatus voisi olla perustaa pieni kasvimaa jokaiseen talouteen, jolle se suinkin on mahdollista ja tehdä etätyötä kotoa käsin aina kun liikkeelle lähtö ei olisi ehdottoman varmaa. Jos alkaisimme valmistaa mahdollisimman kestäviä työkaluja ja vaatteita ja vielä huoltaisimme ja korjaisimme niitä, kuten ennenkin tehtiin?

• Jos valitsisimme painottaa tekemisemme asioihin ja töihin, jotka voitaisiin todentaa ihmiskunnalle hyödyllisiksi tai edes ei-haitallisiksi?

Jos elämän tarkoitus olisi tehdä hyvää, sen onnistumistakin pitäisi kyetä arvioimaan.

Yksi hyvä mittari voisi olla tämä: Miten kohtelemme niitä, jotka eivät mielestämme ansaitse omien tekojensa perusteella hyvää elämää?

-Usko