Mieli kuvittelee Joulun

Ajatellaanpa, ihan vain huvin vuoksi, että meillä ihmisillä olisi kyky ajatella olevia ja tulevia ihan oikeasti. Ajatellaanpa vielä, että ajatuksillamme olisi tapa tulla toiminnaksi.

Jatketaan sitten ajatusta eteenpäin. Entäpä jos suuri joukko ihmisiä saisi jonain vuonna tai syyskautena saman ajatuksen aikaiseksi, ja olisi ajatuksestaan kovin vaikuttunut. Miltei pelästynyt. Eikö se voisi saada isoja asioita aikaiseksi?

Entpä jos sadat miljoonat ihmiset tulisivat jonain syksynä siihen tulokseen että tämä meidän maapallomme, ja sen ilmasto voivat hyvin huonosti. Niin huonosti, että ellei asialle tehdä jotain, ei tämän päivän ajatuksia löydy huomisen historian kirjoista, koska niitä ei ole.

Tästä ajatuksesta sitten seuraavaan. Miten tähän on tultu? Mistä se johtuu? Joku, monikin, voisi ajatella että ihminen on ollut hiukan ajattelematon, välinpitämätön, ahnekin ehkä? Ainakin joku ja joskus.

Järkiajattelusta fantasiaan, sillä sadut ja mielikuvitus kuvaavat joskus todellisuutta paremmin kuin se ajattelu, jota järjeksi kutsutaan. (Kuka järkevä ihminen olisi osannut ajatella tämän päivän hesarin otsikot vaikkapa vuosi sitten?)

Fantasiassa kaikki on mahdollista. Eikö vaan?

Kuvitellaan sitten sellainen satu, jossa ihmiset ovat yhtä ja heidän kuvitelmansa ovat samaa satua. Yhteinen mieli ja kuvitus. Käytetään sitten sitä kuvitusta apunamme. Mitä tällaisella mielikuvituksella voisi tehdä? Voisi vaikka keksiä nopeimman tavan vaikuttaa ihmisten ahneuteen ja ilmaston saastumiseen. Mitä tällainen tavallinen ihminen voisi ymmärtää niin isoista asioista?

Autot saastuttaa, niiden tekeminen ja ajaminen kuluttaa luonnonvaroja. Pitää paikkansa. Jo vain. Jep.
Pörssimeklarit on ahneita ja kaikki talousuutiset käsittämättömiä. Siinä systeemissä täytyy olla iso huijaus käynnissä. Varmasti! Näin on.

Mitä fantasiassa voisi tästä seurata? Ihmisten mielet yhdessä muuttavat maailmaa. Autoja ei osteta, huijaukset paljastetaan. Maailma muuttuu. Isosti.

Ikävän oloinen fantasia. Vai onko? Eihän katastrofia voi kukaan haluta, vai voiko?

Mikä on katastrofi ja miten fantasia päättyy? Ajattelen, että se on meidän kaikkien mielikuvituksen varassa.

Joulun sanoma on muutoksen sanoma. Kuvitellaan itsellemme rauhallinen joulu ja eletään se.

Rauhallista joulua!

Itsestä huolehtiminen on lähimmäisenrakkauden edellytys

Kirjoitin jo Kemppinen-blogiin, mutta jatketaan ajatusta vielä täällä.

Ajatus lähti liikkeelle talouskriisin vaikutuksista ja siitä, miten äärimmäisiin muutoksiin elämässämme se voi johtaa.

Talouskriisi on ilmastonmuutos ja myös linkittyy samaan ilmiöön.
Sen ihmisjoukon määrä kasvaa kaiken aikaa, joka uskoo kulutuksen kasvattamisen olevan vielä vaarallisempaa kuin talouden laskusuhdanteen.

Vaikea yhtälö on tässä; perinteisten lääkkeiden löytäminen talouskriisin hoitoon vie sivuvaikutuksena Tuvalun merenpohjaan ja päättää maanviljelyn Espanjassa.

Tarvitaan uutta "lääketiedettä", siis yhtenäisteoriaa eko-, sosio- ja taloussysteemeistä huolehtimiseen.

Joitakin tuhansia, tai kymmeniä tuhansia, vuosia vallalla ollut ajatus jatkuvasta elintason noususta itsestäänselvänä tavoitteena tullaan kyseenalaistamaan.

Asia ei kuitenkaan ole aivan ennenkuulumaton. Australian alkuperäisillä asukkailla oli useamman kymmenen tuhannen vuoden mittainen sivilisaatiojakso, joka perustui kaiken olevan kunnioittamiseen. Homma toimi, kunnes sivistys saapui ja mikrobiologia kaatoi heidän yhteiskuntarakenteensa.

Aikaa ja voimia itselle, sen jälkeen sitten muille. Tässä järjestyksessä, kuten lentokoneiden happimaskin käyttöohjeissa lukee.

Jos en hengitä, en voi olla avuksi muillekaan.

"Yhtenäisteorian" nimissä haluan painottaa, että itsestä huolehtiminen ei ole ristiriidassa lähimmäisenrakkauden kanssa. Rakkaus ei ole "joko-tai" eikä "mulle tai sulle".

Jos en saa happea, enkä pääse eroon egon minäkeskeisyydestä, olen käytännössä kykenemätön auttamaan muita. Ja se on yksi elämisen tarkoituksista; olla läsnä, tuoda valoa ja iloa sinne, missä sitä tarvitaan.

Jukka

PS. Kuva on Ronald William Pearsallin Desert Flower.

Oikeus tietää ja ymmärtää?

de Pree osa 4. Oikeus saada tietää ja ymmärtää.

Meidän kaikkien on ymmärrettävä yrityksemme ja työmme tarkoitus. Meillä on oikeus saada tietää minne olemme menossa ja millä keinoin.

Jokaisen on saatava tietää omat mahdollisuutensa kehittyä yrityksessä jossa toimimme. Meillä on oikeus tietää ryhmän mahdollisuudet ja se, miten ne voidaan hyödyntää.

Asioitten ymmärtämisen kannalta on olennaista, että johtajat selvittävät ryhmän jokaisen jäsenen velvollisuudet.

dePreen kirja on viime vuosituhannelta mutta olen tähän asti ajatellut sen olevan täysin relevanttia tekstiä tähänkin hetkeen. Nyt vähän epäröin...

On selvää, että omistajan tai johtajan velvollisuus ja intressikin on kertoa, mikä on yrityksen idea, minne se on menossa ja mitkä ovat parhaaksi havaitut etenemiskeinot ja polut. Tämä on jossain määrin jatkuvasti päivittyvää asiaa, kun maailma muuttuu ja polut menevät umpeen samalla kun uusia aukeaa.

Siitä en kuitenkaan ole lainkaan varma, kuka voisi kertoa ja millä mandaatilla minulle, mitkä ovat kehittymismahdollisuuteni puhumattakaan ryhmän roolista ja mahdollisuuksista. Kovin kaukana ei ole sekään mahdollisuus, että ymmärtämisen, tietämisen ja tiedon välittämisen suunta voisi olla toisinpäin kuin de Pree näkee.

Yhä useammin asiantuntemus on syvempää työntekijöillä kuin sen antajilla. Metallipajan tietokoneohjatun laserleikkurin käyttäjä tietää johtoa paremmin, mihin vempele taipuu viimeisten ohjelmapäivitysten jälkeen. Urheilukaupan myyjä tietää varsin tarkkaan liikkumisen viimeiset virtaukset teinien parissa, olettaen tietenkin että hän on hereillä asiakkaita kohdatessaan.

Aivan keskivertoduunarilla on kaikkialla mukana kulkevalta kannettavaltaan pääsy tietoon, josta yliopiston professori vain uneksi kolmekymmentä vuotta sitten.

Esimerkkinä uutinen muutaman viikon takaa, jossa terveystietoa harrastava maallikko sai migreenin synnystä oivalluksen, joka parin oikean tutkijan tukemana löysi tiensä lääketieteelliseen julkaisuun. Selitys moiselle oli se, että maallikko mietti lähtökohtaisesti asioita asiantuntijaa laajemmalla spektrillä ja käytti googlea asioiden yhdistäjänä.

Tämmöisestä toiminnasta seuraa, että työstään kiinnostunut ihminen pystyy yhdessä samanmielisten työtovereidensa kanssa tarjoamaan merkittävän lisäarvon paitsi asiakkailleen, myös yrityksen johdolle sen strategistenkin pohdintojen tueksi.

Emme ole yksin, emme maailman napoja, emme toisiamme viisaampia emmekä läheskään aina edes läsnä siellä missä luulemme olevamme.

Näin sen ymmärrän.

Jukka

PS. Ymmärrystäni on auttanut tämmöinen tekstinpätkä, jonka löysin Paulo Coelhon kirjasta.

Luottamus vai sopimus?

(Max de Pree, osa 3)

Olin viikonloppuna todistamassa sopimuksen tekoa. Paikalla oli yksi alan ammattilainen ja kirkollinen todistajia. Lopussa rukoilimme sopimuksen ja suhteen puolesta. Juhlatkin olivat onnistuneet ja hauskat. Nautimme seurasta.

Meillä Suomessa on ollut perinteenä sopia asioista kädenpuristuksella. Muistan hämärästi, miten joskus viime vuosituhannella taloustieteen peliteorian opinnoilla aiheesta puhuttiin enemmänkin ja mietittiin, miten paljon sujuvammin markkinatalous toimisi jos ei tarvitsisi huomioida sopimusten laatimisen aiheuttamia kustannuksia. Luottamus on öljyä kapitalismin rattaisiin, vai miten sen nyt oli;-)

Hesarissakin oli juttu oikein tietokoneella simuloiduista pelimalleista, jotka todistivat, että yhteispeli ja luottamus ovat peliä pitempään jatkettaessa aina voittava strategia. Olisi hienoa jos joku selittäisi, miksi rationaalisuutta korostavilla ihmisillä on silti niin tiukassa ajatus ihmisestä yksinäisenä sutena, joka maksimoi menestyksensä olemalla luottamatta kehenkään. Olisikohän niin että nämä mainitut rationaaliset ihmiset sittenkin operoivat tunnepuolensa vankeina, ja käyttävät korostettua rationaalisuutta keinona pettymysten hallinnalle?

Max de Pree kirjoittaa:
3.Työn tekijällä on oikeus luottamussuhteeseen.
Luottamussuhde tyydyttää voimakkaita tarpeita ja tekee työstä mielekkään ja palkitsevan. Luottamus synnyttää suhteita, joiden avulla voidaan hallita ristiriitoja ja muutosta. Todellinen luottamus sisältää riskejä, sillä se vaatii meitä jättäytymään muiden ihmisten lahjojen ja taitojen varaan ja lisää näin haavoittumistamme.

En tiedä on havaintoni yleistettävissä, mutta ainakin lähisuvussa on järjestetty enemmän kokoontumisia, kuin aiemmin. Kun epävarmuus työssä tai perhe-elämässä kasvaa, haetaan varmuutta muilta elämänaloilta ja muista suhteista. Olisi mielenkiintoista kuulla, onko ilmiöstä tehty tieteellisempää tutkimusta.

Uskoisin yritysjohdonkin olevan kiinnostuneita eri toiminta vaihtoehtojen vaikutuksesta liiketoiminnalle ja sen tuloksentekokyvylle. Onko fiksumpaa, tuloksellisempaa ja tehokkaampaa pyrkiä mahdollisimman joustavaan rakenteeseen, jossa työ ja työsuhteet pilkotaan kustannukset optimoivalla tavalla vai sijoittaa luottamuspääoman rakentamiseen ja kehittää siten tuottavuutta.

Periaatteessahan globaali markkinatalouden idean lupaamien hyötyjen saavuttaminen on nimenomaan osoitus vahvasta luottamuksesta markkinoilla toimiviin tahoihin. ”Meidän ei tarvitse olla omavaraisia ruoka- tai energiatuotannon suhteen, kun saamme aina markkinoilta tarvitsemamme välttämättömyyshyödykkeet.”

Kun hetken miettii, millaisessa maailmankolkassa me suomalaiset elämme, tekisi mieleni väittää että uskomme markkinoiden toimivuuteen lähentelee uskontoa. VAi mitä sanot tästä? "Lintuinfluenssarokotetilanteemme on kunnossa, sillä meillä on sopimus valmistajan kanssa, siitä että kriisin tullessa saamme tarvitsemamme määrän toimivaa rokotetta."

Voi kun uskoisimme ihmisiin kuten sopimuksiin!
Voi kun satsaisimme luottamussuhteiden rakentamiseen kuten sopimussuhteisiin!

Osallistumisen taakka?

Max de Preen Työelämän oikeudet jatkuvat kyynikkoa huvittavalla tavalla.

2.Ihmisellä on oltava oikeus tuntea osallistuvansa.
Osallistumisen edellytykset on rakennettava systemaattisesti ja niihin kuuluu kolme osatekijää.

Ihmisille on luotava edellytykset panoksen antamiseen.
Ihmiset tarvitsevat järjestelmällistä palautetta ja johtajien on varmistettava sen aitous.
Ihmisten on kyettävä toimimaan – meidän on yhdessä muutettava yhteistyömme tulokset tuotteiksi ja palveluiksi asiakkaittemme parhaaksi.

Osallistumista ei saa ottaa kevyesti. Sen hinta on , että johtajista tulee aidosti muiden ihmisten vaikutuksille avoimia.

Helppoja maaleja tämmöiset viisastelut, vai mitä?. ”Eiköhän aika monella meistä ole tunne, että hiukan pienempikin osallistuminen ja panoksen antaminen piisaisi? Palautteen mukaan nykyisessäkin tuntuu olevan tekemistä.”

Niinpä.

Mutta olemmeko oikeasti mukana siinä, mitä teemme? Toiminko itse, niin kuin aidosti tekemisestään innostunut ja osallistuva ihminen toimii? Tuntuuko, että onnistumisen edellytykset ovat kohdallaan ja että kollegani pelaavat kanssani samaan maaliin?

Tekeekö mieli sanoa, että juuri tuollaista viisastelua voi odottaakin jenkkiläiseltä johtamisoppaalta?

Mutta, entä jos joku porukka jonain päivänä ottaisikin tämmöiset ajatukset ihan tosissaan? Jokainen näistä edellytyksistä on kuitenkin toteutunut joskus. Ilman mainittavaa erityisponnistusta.

Mietin sitä koko bussimatkani Kampista Nummelaan…

Tarpeellista pohdintaa

(Max de Pree, osa 1)

Keskiviikkona työnantajani vanhempi osakas työnsi käteeni Max de Preen ”Ihmisten johtamisen taito” –kirjan, sanoen ”lue se ja keksi sille jotain hyödyllistä käyttöä”. Työtä käskettyä.

Kirja koostuu erittäin menestyksekkään, joskin pienehkön, pörssiyrityksen omistaja-johtajan näkemyksistä siitä, miten menestys syntyy.

Kuulostaa juuri sellaiselta oppaalta, joita jokainen itseään kunnioittava (?) kyynikko nauraisi kippurassa, jos se kyynikon rooliin sopisi. Kirja ilmiselvästi korostaa johtamisessa ihmisten kunnioittamisen merkitystä.
Puolivälissä vastaani tuli lista työntekijän oikeuksista, joiden toteutumiseste johtajan tulee huolehtia. Päätin aloittaa tästä kahdeksanosaisen jatkosarjan.

Osa 1. Oikeus tuntea itsensä tarpeelliseksi.
Voinko käyttää lahjojani ja koenko yhteisön tavoitteet mielekkäiksi.

Naurettavaa hörhöilyä, mutta vetää silti vakavaksi.

Käsi sydämellä; miten yleistä arvaisit tämän olevan ja mitä siitä seuraa, jos näin ei ole? Tyytymättömyyttä, sitoutumisen puutetta, turhautumista … ja siitä mihin nämä johtavat voi lukea päivittäin lööpeistä ja osaltaan tämänkin kansakunnan sairauskertomuksista.

Liiketoiminnan joustavuutta ja mukautuvuutta korostava logiikka pyrkii usein standardoimaan toiminnan ihmisestä riippumattomaksi ja samaa toimintatapaa toistavaksi.

Syinä voi olla tasalaatuisuus, toiminnan tehokkuus, vaihtuvan henkilöstön korvattavuus... Kaikki tämä kuulostaa ihan ymmärrettävältä.

Joskus on kuitenkin käynyt niinkin, että uusia käytäntöjä kehitettäessä innostutaan viemään asioita vähän turhankin viimeisen päälle. Se kuuluisa mopon karkaaminen käsistä.

Lahjojen käyttäminen taas tarkoittaa yksilön erityisosaamisen ymmärtämistä ja sille tilan antamista. Sanoisin, että periaatteessa pitäisi olla mahdollista tehtä asioita paremmin, kuin on määritelty ja silti liitetaloudellisesti kannattavasti.

Ensin standardoidaan ja sitten ihmetellään, minne innovaatiot ja luovuus hävisivät?

Vielä haastavampi kysymys voi joskus olla työyhteisön tavoitteiden mielekkyys, sillä näinä aikoina siellä missä kaksi ihmistä kohtaa, mietitään yhä useammin, onko tässä mitään järkeä ja miten joka vuosi voi tehdä 10% enemmän 10% vähemmällä?

Mutta koska probleemi voi erityisen olla kompleksi, sitä on varmaan syytä miettiä ihan omassa kirjoituksessa...

Täydellisyys on vajavaisuuden hyväksymistä

Monesti olen tätä miettinyt ja opetellut. Periaatteessa siis tiedän kyllä, että maaliin pääsy edellyttää nykytilan hyväksyntää.

Toistan vielä äskeisen, sillä se on tämän maailman vaikeimpia paradokseja. Nykytilan hyväksyminen on välttämätön edellytys sille, että voi kokea saavuttaneensa tavoitteen.

Jos olet aiemmin lukenut tätä blogia, olet ehkä jo huomannutkin, että kirjoitukset sisältävät usein kritiikkiä kasvua ja kilpailua kohtaan. Kyse on kirjoittajan sisäisestä paradoksista. Olen vahvasti kehitysorientoitunut; ripustaessani sukkia kuivumaan, prosessori pyörii koko ajan miettien, miten sen saisi tehtyä parhaimmalla mahdollisella tavalla. Olen siis jollain tapaa koko ajan ”tyytymätön” olevaan. Itsetarkoituksellinen kasvu ja kilpailu ovat kuitenkin mielestäni eri asioita.

"Kasvu on välttämätöntä." Miksi? ”Ruotsi on voitettava maaottelussa”. Miksi?

En mielestäni ole ryppyotsainen, mutta en silti oikeasti saa kicksejä jonkun häviämisestä.

On aivan eri asia puhua niistä kickseistä, jotka saa kun tekee jonkun asian tavalla, joka tuottaa tyydytystä tai jonkinmoista hyötyä itselle tai muille ihmisille. Urheilumaailmassa tätä periaatetta noudatetaan seitsen- ja kymmenotteluissa, joissa osallistujat onnittelevat toisiaan hyvistä suorituksista. Mielestäni muita lajeja useammin.

Kun suomalaisten naisten kevyt pariairokaksikko hävisi hollantilaisille, voittaen samalla kuitenkin hopeaa, koin iloa seuratessani heidän haastatteluaan. Kun toinen soutajista, se Lohjan likka, kertoi ennen lähtöä keskittyvänsä nauttimaan suorituksesta täysillä. Hän ei jatkanut lausetta kuuluisilla ”..ja katsotaan sitten mihin se riittää…) vähättelyillä.

Maaliin tultuaan kilpailijapari valmentajineen säteili aivan poikkeuksellista tasapainoa, lämpöä ja keskinäistä kunnioitusta.

Jäin sitä miettimään…

Minun elämäni

Timo Mäkelän sarjakuvahahmo näki sunnuntaihesarissa unta mummolasta.

"Unessa oli paljon valoa... ja valkoisia pilviä. Heinäpoutaa ja luottavaista katselua tulevaisuuteen."

Sain helposti kiinni mielenmaisemasta, tunnelmasta, tuoksuista ja mauistakin. Sitä vain jäin miettimään, etten millään tavalla muista katselleeni tulevaisuuteen. Luottavasti tai muutenkaan.

En muista koskaan kuulleeni keskustelua tulevaisuudesta. "Sitten kun..." lauseet puuttuivat kokonaan lapsuudestani, ainakin mielikuvissani.

Mummolassa tehtiin heinätöitä, lypsettiin lehmiä, kerättiin tuoretta ruohoa possuille, käytiin metsätöissä ja juotiin kesällä keltaista jaffaa, joka auttoi moniin vaivoihin. Viikonloppuisin kun vieraat saapuivat ja heille keitettiin kahvit, saattoi joku heistä käydä auton takaluukulla virkistymässä. Sen jälkeen puhuttiin isommistakin asioista; miesten jutuissa vertailtiin koneita ja autoja, puhuttiin kylän tapahtumista ja naisväki aprikoi perheen asioita. Yksi tädinmies tapasi usein kertoa, miten hyvin neuvostoliitossa on asiat hoidettu. Hän tiesi, kun oli käynyt siellä kuorma-autolla. Se taisi olla spekulatiivisinta, mitä muistan kuulleeni.

Tänään takapihan terassin helteessä on jotain samaa, kuin mummolan kesissä. Vaikka alkamassa on viimeinen lomapäivä ja heti huomenna taas kalenteri ottaa miehestä niskalenkin, on kuin Mäkelän sarjakuva olisi tuonut aikakoneena tuokion satakuntalaista heinäpeltoa tänne Nummelan harjulle.

Ei sentään heinätöitä, mutta hippusen sitä samaa turvallisuuden tunnetta, joka heinäpellolla hellekesänä talkkunaa syödessä oli itsestään selvyys.

Mielenrauhaa ...

Laman vai heräämisen merkkejä?

Kesän tullessa originellien setämiesten on tapana ennustaa säätä sammakoista. Nyt merkkien tulkitsijoiden joukkoon ovat liittyneet harmaat tilastoauguuritkin.

Viime päivinä on julkaistu useampia uutisia, joilla todistellaan miten sen ja sen kulutus on vähentynyt ja se osoittaa kuluttajien olevan huolissaan taloudesta.

Viimeiseksi samat uutiset kerrottiin loman ajan kulutuksesta. Mutta ähäkutti, ruotsalaiset ovat vielä enemmän huolissaan, kun pienentävät enemmän omaa lomabudjettiaan. Tämä tosin selittyy kuulemma sillä, että heillä suurempi osa omaisuudesta on sijoitetusinstrumenteissa, joiden arvot ovat pudonneet ja he ovat siksi kokeneet köyhtyneensä.

Höpö höpö.

Sen verran on tullut tilastotieteen kanssa hikoiltua, että arvaan korrelaation ja kausaliteetin menneen sulavasti sekaisin tulkinnoissa. Ongelmana on, että tilastotieteen muuttujiksi ei ihan helpolla saa mielenliikkeiden ja arvojen ilmaisimia.

Mitäs jos kulutus vähenee sen vuoksi, että ihmiset ovat enemmän huolissaan kuluttamisesta kuin taloudesta? Erityisen hyvin tämä pätee polttoaineen käyttöön ja lentämiseen etelän maihin, joissa hikoillaan epämukavien lämpötilojen, kuivuuden ja orastavien ruokamellakoiden kanssa.

Myönnetään, kulutuksen vähentäminen voi olla merkki huolestumisesta. Mutta jos huolen aiheena on kulutuksen aiheuttama pahoinvointi, merkki on hyvä.

Aina vain paremmalta kuulostaa, jos kulutuksen vähentäminen olisi merkki hyvinvoinnin löytämisestä ilman kulutusta. Jospa vähempikin riittäisi? Näin kesän kunniaksi!

Reipasta kilpailuhenkeä

Save-the-planet on kuuminta hottia juuri nyt. Kymmenen vinkkiä hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen myy lehteä paremmin kuin kyläkauppiaan naisseikkailut. Helsingin Sanomissakin oli juttu, miten Australiassa kehitetään keinoja varastoida hiilidioksidia maan alle.

Miten sinä olet osallistunut kyseiseen kisaan? Omalta osaltani päätin tänään seuraavaa.

Aion pitää huolta siitä, että omalla kasvatuksellani en tue lasteni kilpailuvietin kehitystä tai oman elintason parantamisen tarvetta.

Lasipullojen ja banaaninkuorten kierrätyksellä ei mielestäni saa anteeksi sitä, jos välittää olemassa olevan selviytymistarinan eteenpäin. Se ei nimittäin enää kanna.

Hyvin vointi yhteis kunta

Anestesiologian ylilääkäri Pirjo Lindfors kirjoitti taannoin hesarissa loistavan artikkelin yhteisöllisyydestä.

Hän on työskennellyt maissa, joita kutsumme kehitysmaiksi ja tehnyt tärkeän havainnon asiasta, jota itsekin olen joskus miettinyt. Tuntuu rienaukselta sanoa, että joskus dokumentteja katsellessa miettii, miten ihmeessä nuo ihmiset voivat hymyillä tuollaisissa olosuhteissa? Asuvat hökkeleissä ja syövät mitä saavat ja silti välittävät miltei kadehdittavaa elämäniloa ruudun kautta.

Lindfors kirjoittaa

"

Kehitysmaissa ihmisellä on aina hetki aikaa toiselle ihmiselle eikä keneltäkään vaadita konemaista, onnellisuuden nitistävää toimintaa. Onnellisuuteen kuuluu sosiaalisuus, jaetut yhteiset arvot, toisen kunnioittaminen, kiitoksen ja arvostuksen kohteena oleminen, läheisyys, huumorintajuisuus, koskettaminen.
Viimeaikaiset lääketieteelliset tutkimukset tukevat kansanviisautta, jonka mukaan arvostettuna oleminen, nauraminen ja koskettaminen ovat hyväksi: hyvän olon välittäjäaineiden määrä elimistössä lisääntyy, kuten masennuslääkkeitä tai morfiinia otettaessa.
Kehitysmaiden köyhimmätkin ihmiset osaavat käyttää heille merkityksellisten asioiden ja positiivisten odotusten parantavaa voimaa moninkertaisesti verrattuna meihin. Arvo-, uskomus- ja merkitystyhjiömme estää meitä aktivoimasta kylliksi kipua poistavia ja hyvää oloa tuottavia välittäjäaineita omasta elimistöstämme.

Pirjon teksti on suorastaan naivin tuntuista. Eihän hyvinvointi nyt sentään nauraen synny. Vai miten on, toimiiko meidn vallitseva hyvinvoinnin reseptimme paremmin? Voisimme ehkä vähentää luontoon mielialalääkkeiden kautta kohdistuvaa rasitusta (ei ole vitsi) jos olisimme enemmän ihmisten kanssa.

Kuulen jo kommentit: "mieluummin haluaisin hetken rauhaa, kuin lisää kontakteja". Kuulen kyllä, mutta lue silti uudestaan teksti "olisimme...ihmisten...kanssa".

Haaste löytyy olemisesta ja kanssaelämisestä. Kun agenda on täynnä ja vielä enemmän on tehtävä,kuka oikeasti pystyy olemaan toisen kanssa? Usein kohtaamiset tuntuvat paremminkin kireiden hermokimppujen luovimiselta toistensa lomitse vältellen kosketusta, joka hidastaisi vauhtia tai saattaisi viedä pois suunnasta.

Liian usein tekemisestä puuttuu se rentous ilo, joka avaa meidät tilanteeseen ja kohtaamaan toisia ihmisinä, ei hidasteina tai resursseina.

Onneksi kuitenkin poikkeuksiakin löytyy. Ilokseni olen huomannut että omakin työyhteisöni toimii siitä esimerkkinä. Kiitos teille!

Kaikki häipyy, on vain nyt

Lapsuuteni kesät
sumuun vajonneet,
palasiksi muistojeni läjään hajonneet
Palapelin kokosin
paksuin rukkasin,
ihmetellen minne kaikki palat hukkasin.
En unta saanut ja näin
jäin miettimään..

Aina välillä olen miettinyt, pitäisikö käydä hakemassa jonkinlainen diagnoosi jostain. Sen verran bipolaarista on tunne elämän kulusta paikoitellen.

Elämä tuntuu helpolta ja sujuvalta, kun homma on hanskassa ja ote ohjaimista on pitävä. Aamulla 5:45 lenkille, sitten suihkuun ja terveellisen ja maittavan puuron jälkeen olo on liki taivaallinen. Sitten 7:45 bussiin, läppäri auki ja hommiin. Toimistolla Kampissa mukavia, osaavia työkavereita ja sopivan haastavia työtehtäviä. Takaisin 17:45 bussilla ja ajatuksissa mukavan levollinen olo, kun hommat on hoidettu.

On oikeastaan outoa, miten helposti elämä muuttuu. Kylpyhuone menee remonttiin, eikä mielenrauhaa saakaan enää haettua aamulenkiltä. Sen seurauksena ajatus jää kokoamatta ja se alkaa harhailla sen verran että tulee luvattua turhan tarkkoja aikatauluja ja hommat alkavat kasautua. Mielenrauha on mennyttä, ainakin kunnes taas on saanut rästit hoidettua ja ajatuksensa kasattua.

Valovuosiensa takaa
tähdet vilkkuen
Unelmille ihmisen
hiljaa ilkkuen
Tiedänhän
että pieni oon,
kun siltä tuntuu
mahdun hyvin kainaloon

Sitten puhelinsoitto, jossa kuulen läheisen ihmisen sairastuneen syöpään. Ensin ajattelee että voi ei, ja heti perään miettii kyseisen kasvaimen olevan varsin yleinen ja että näin se ihmisen rajallinen elämä konkretisoituu. Kuolemakin on osa elämää, ei sille mitään voi.

Oli mielessäni elämäni olemattomuus,
kuun takaa mulle nauroi ikuisuus
Ei huomista, ei eilistä,
vain tämän hetken voi nähdä peilistä

Olen fiksu, aikuinen ihminen joka hoitaa hommansa eikä pienestä hätkähdä.
Olo on kumminkin pikkuisen ontto.

Aamu sarastaa,
öiset hetket varastaa,
meidät valoon hukuttaa,
meidät nukuttaa

PS Kiitokset Martti Syrjälle hyvistä teksteistä ja HeidiR :lle tunnustuksesta. Sillä on merkitystä.

Innostusta tekemässä

HeidiR kyseli kuulumisia.

Ehkä päälimmäisenä mietin, miten mukavaan suuntaan elämä on kääntynyt nelikymppis- bileiden jälkeen. Epävarmuus tuntuu vähenevän, mutta samalla uskon välttäneeni isomman urautumisen ja mustavalkoisen suhtautumisen, jolla epävarmuus usein taiotaan kadoksiin.

Ehkä se onkin epävarmuuden hyväksymistä? En nyt ahdistu hetikään niin paljon tilanteista, joissa on mahdollisuus epäonnistua. Mahtaisinko jopa jollain tapaa nauttia niistä?

Tilanteet, joissa elämä siirtyy uudelle uralle ovat elämää normaaleimmillaan tai tarkoituksenmukaisimmillaan. Enkä tarkoita uudella uralla sitä perinteisesti arvostettua juoksupojasta pääjohtajaksi etenevää uraprosessia. Joka hetki teemme päätöksiä, jotka muuttavat elämäämme peruuttamattomasti. Väistämättä.

Ohikiitävät päätökset tuntuvat eniten elämältä, jos olemme niissä hereillä hetkeä aidosti arvostaen. Arvostuksella tarkoitan, että jokainen solumme on siinä hetkessä, eikä edes ajatuksemme livahda huomisen tai ensi vuoden puolelle yrittäen nähdä miten päätöksestä hyödymme tai mitä sillä menetämme.

Tulevaisuutta ei voi nähdä, mutta sen voi tehdä arvostaen jokaista hetkeään ja päätöstään ja luottaen huomisen olevan elämisen arvoinen.

Ihan maanpäälle tuotuna; olen viimeisen vuoden aikana oppinut arvostamaan kuntoilua ja jokaista hetkeä sitä harrastaessani. Alan vuoden säännöllisen harjoittelun jälkeen huomaamaan miten lihakset toimivat, miten hallitsen niitä ja miltä hallinta tuntuu.

Vuosi sitten lievän vastentahtoisesti aloitetut arastelevat salikäynnit ovat vaihtuneet kolmen viikkokäynnin rytmiin ja pariin aamulenkkiin viikossa. Jokaisella kello kuuden kävelyllä maailma aukeaa ympärilläni uudella tavalla; tuoksuina, tuntemuksina ja tutun ympäristön uudella tavalla näkemisenä.

Innostus on tehtävissä. MOT

Vaihteeksi vaihteessa

Vuoden vaihtuminen on yksi suurimpia juhlia ihmisille ympäri maailmaa ja sitä on vietetty niin kauan, kuin jonkinlaisia kalentereita on ollut olemassa.

Haluamme illuusion uudesta alusta, ikäänkuin asiat joihin olemme olleet tyytymättömiä nollattaisiin virallisesti ja pääsisimme niistä eroon. On mukava aloittaa asioita "puhtaalta pöydältä", saada uusi tilaisuus.

Itse olen tuplasti uuden edessä, vuoden lisäksi vaihan myös työtäni. Sekin tuntuu mukavalta ajatukselta. Työpöytä on tyhjä, sähköposti ja tietokone eivät vielä pullistele tekemättömiä tehtäviä.

Entä jos uuden alun voisi kohdata joka aamu, eikä vain kerran vuodessa tai neljässä, mikä on ollut keskimääräinen työsuhteen pituus itselläni?

Jos jokaisen aamun aloittaisi yhtä innostuneella ja uteliaalla mielellä, kuin uutta työtä aloittaessa?

Jäisivätkö tekemättömät tehtävät tulematta?