Pelkokerroin

Tunnustan, olen ollut pitkään poissa ja kaiken huipuksi käynyt vieraissa. Olen siis käyttänyt "verkkoelämälle varaamani aikaslotin" oman kirjoittamisen sijasta toisten kirjoituksiin uppoutuen.

Kolmessa viikossa minusta on tullut Kemppisen fani, samalla kun olen seurannut myötätunnolla Virtaskaa ja ihaillut Rakastuin runoon ja Elämää Utössä -kirjoittajien kovasti omasta arjestani poikkeavaa arkipäivää.

Samaan aikaan otin yöpöytälukemisekseni Linnan Täällä pohjantähden alla-trilogian jatkoksi Sotaromaanille.

Synteesi?

Ei lordi mikään uusi ilmiö ole. Kyllä siitä hahmosta ja koko tyylilajista löytyy jotain meille yhteistä ja ominaista. Kaurismäki ammentaa voimansa samasta lähteestä kuin koko muukin synkistelygenre, joka alkaa muotoutua hitaasti mutta varmasti suomalaisuuden tunnusmerkiksi ja voimavaraksikin. Meidän kulttuuripanoksemme globaalisaation vauhdittamalle kulttuurien markkinapaikalle on itsestään selvästi "voimaa vitutuksesta".

Rohkenin käyttämään näinkin vulgääriä ilmaisua luettuani arvostamani oikeusprofessorin kirjoitusta peloista ja pornomummoista.

Sitä edeltänyt Pelko -kirjoitus sai minut kyseenalaistamaan yhden oman teoriani, mikä on harvinainen ja siksi virkistävä ilmiö. Olen jo jonkin aikaa hyväksynyt käyttöteoriakseni yksiselitteisen käsityksen pelosta rakkauden vastakohtana tai sen puutteena. Seuraava Kemppisen lause sai minut miettimään mustavalkoisen yksinkertaistukseni uusiksi.

"Ja mietin, miksi lapsuudenkuvauksista on niin usein sensuroitu selittämättömän pelko, vaikka se on useimpien muistoissa kokemuksista päällimmäisenä."

Kyllä se oikeasti taitaa olla niin, että maailmasta löytyy edelleenkin paikkoja ja tilanteita, joista ei pelkästään yksinkertaistetuilla elämänohjeilla päästä kuivin jaloin yli.

Omaksumani filosofia, jonka mukaan ihminen valitsee itse oman suhtautumisensa ilmiöihin joita hän kohtaa, voi sinänsä pitää paikkansa, mutta ei se silti tarkoita sitä että maailma muuttuisi harmoniseksi paikaksi, josta onnistunut mielenhallinta ohjaa sujuvasti lävitse aina vain opettavampiin haasteisiin.

Oikeassa elämässä tapahtuu peruuttamattomia tragedioita, joista osasta voi ottaa oppia ja osasta yritetään vain toipua. Silti, tai ehkä juuri siksi, elämä on kaunis ja mielenkiintoinen kokemus.

Kun Sotaromaani retusoitiin Tuntemattomaksi sotilaaksi, poistaen siitä arkiset rosoisuudet ja roisi kielenkäyttö, saatiin lopputulokseksi eri tarina.

Esimerkki poistetusta osuudesta: "Vähitellen maailman paras metsätaistelija oppi olla möllöttämään. Hän kesti sillä keinoin asemasodan hivuttavan sielullisen kidutuksen, mutta siitä pidemmälle ei sekään auttanut. Vuonna neljäkymmentäneljä oli suomalainen sotilas alaston sielultaan. Ja kaikki se johtui tuosta "meidän poikamme" propagandasta, jonka tekijät luulivat, että senkaltainen klovninleperrys olisi riittävä lääke torjuttaessa kuolemanpelkoa ja uupumusta ihmissielusta."

Suoraa puhetta, joka tuntuu edelleenkin uskottavalta ja ajankohtaiselta. Firman tiimipäivät korpihotellissa eivät huijaa ketään, jos toiminnan suunta on hukassa ja oma työpaikka jatkuvasti katkolla riippumatta työtahdista tai sen tuloksista.

En tarkoita tällä sitä, etteikö virkistyspäivistä olisi mitään iloa, mutta vielä hyödyllisempää voisi olla rakentaa sellaista ilmapiiriä ja toimintakulttuuria, jossa uskaltaisi olla joskus huonollakin tuulella ja päräyttää vähemmän rakentavasti ajatuksensa toimitusjohtajan tavasta kohdella toisia. Sillä edellytyksellä että kykenee siihen selvinpäin.

Tämmöinenkin voisi olla mahdollista, jos olisi sellainen työpaikka jossa henkilöstö luottaisi omaan työmarkkina-arvoonsa eikä pelkäisi johtoaan ja johdolla olisi niin paljon voimia ja uskoa omaan osaamiseensa, että jaksaisi joskus ottaa vastaan toistenkin paineita.

Oltaisiin lähimmäisiä, ei alaisia eikä yläisiä.