Vastahankaan?

Lupasin edellisessä kirjoituksessani turista lisää hyväksymisestä joskus myöhemmin. Se myöhemmin onkin jo nyt ;)

"Hyväksy se mikä on, elä tässä hetkessä ja rakasta ilman ehtoja."

Onnellisuuden resepti tiivistetyssä muodossa. Mutta mitä se tarkoittaa käytännössä?

Hyväksy se mikä on...
tarkoittaa, että en asetu lähtökohtaisesti mitään kokemaani vastaan. Vaikkapa tunnetilaa. Työkaveri varastaa loistavan ideani, esittelee sen omissa nimissään ja saa palkankorotuksen. Raivostuttaa, mutta koska olen fiksu ihminen, en ryntää paikalle ja tee asiasta kohtausta, vaan päätän etten unohda kärsimääni vääryyttä ja maksan taatusti takaisin samalla mitalla. Molemmille.
Mitä on tapahtunut, se on tapahtunut. Asian pyörittäminen mielessäni on oma päätökseni ja oma murheeni. Toisaalta raivostumisen tunteenkin voi hyväksyä. En ehkä tee sitä konttorilla, mutta jossain vaiheessa on hyvä hyväksyä kaikki tunteet, jotka kohtaan. Antaa tulla ja mennä. Tuolta se tuli ja tältä se tuntuu. Joko se meni?

elä tässä hetkessä...
Työpaikalla tapahtui ikävä asia joka sai minut hermostumaan, kokemaan menettämisen tunteen ja jonkinasteista ärtymystä tai vihaa asianosaisia kohtaan.
Onko se asia nyt tässä? Ei, olen kotona rakkaiden kanssa ja täällä on kaikki hyvin. Voinko tehdä sille jotain juuri nyt? En vaikka harmittaakin. Jos kohdistan kaiken huomioni tähän hetkeen ja kaikkeen hyvään mitä siinä on, ei harmitukselle jää tilaa. Oloni on erilainen, olen läsnä rakkaitteni kanssa ja he kokevat sen myös.

ja rakasta ilman ehtoja.
Taitaa olla vaikein osuus. Meidät on opetettu tekemään vaihtokauppoja. Ostamme vanhempiemme hymyjä ja positiivista huomiota tekemällä kivoja temppuja ja tuomalla kotiin hyviä todistuksia. Hellimme kumppania jotta saisimme vastarakkautta ja hellyyden osoituksia. Uskomme itseemme, jos läpäisemme sen oikean koulutuksen, saamme sen arvostetun työpaikan ja oikeankokoisen tilipussin.
Mutta entä jos rakkaus olisikin riippumatonta tekemisistä? Hyväksyisi itsensä ja tilanteen, vaikka ei olekaan unelmien ammatissa. Hyväksyminen ei silti estä tavoittelemasta unelmaa.
Hyväksyisi toiset ihmiset sellaisena, kuin he ovat. Hymyilisi ja halaisi lasta, vaikka englannin kokeesta tulikin viismiikka ja todistuksen kahdeksikko uhkaa romahtaa. Rakastaisi puolisoa, joka on syystä tai toisesta vetäytynyt omiin oloihinsa, eikä osoittanut rakkauttaan kuukausiin tai vuosiin?

Voiko näin tehdä?

Tietenkin voi.

Eikö se ole luovuttamista?

Ei vaan hyväksymistä, elämää ja rakkautta.

Koko meidän kulttuurimme ja yhteiskuntamme, talouselämästä puhumattakaan, on rakennettu itseensä tyytymättömyyden ja erilaisten asioiden tavoittelun varaan. Pitää olla tavoitteita, pitää olla unelmia, pitää saavuttaa ja saada enemmän. Loppumattomasti. Ja mihin se on meidät johtanut? Tyytymättömiä, turhautuneita, pettyneitä ihmisiä jotka lääkitsevät itseään milloin ostoksilla, milloin diapamilla. Luonnosta ja lastenkodeista en jaksa edes kirjoittaa.

Ei unelmissa ja tavoitteissa ole sinänsä mitään vikaa, mutta niiden ei tarvitsisi aiheuttaa ahdistusta ja tyytymättömyyttä.

Voisiko tämän ajatella toisin?

Voiko elämän elää toisin?

Kannattaisiko yrittää?

Rakastaa itseään ehdoitta, juuri nyt. Hyväksyä se mikä on ja nauttia siitä, mitä ehdottomasta rakkaudesta seuraa. Olla läsnä ja olla inhimillinen ihminen puutteineen kaikkineen.

Voisitko?

Hyväksyvää elämänjanoa

Olen aina ollut koukussa Pedro Almodovarin elokuvien tunnelmaan ja sielunmaisemaan.

Niiden tarinat kertovat yleensä ihmisistä, jotka normisuomalaisen näkökulmasta vaikuttavat elämän kolhimilta, usein lähes epätoivoisissa tilanteissa eläviltä.

Kuitenkin tarinoissa on lohdullinen vire ja kun lopputekstit viimein pyörivät on itsellä ollut poikkeuksetta luottavainen olo elämän kantavaan voimaan.

Kuuntelen Ismael Lõ'n Tajabonea ja luulen tajuavani mistä lohdullinen vire elokuvissa johtuu. Avoin ja aito uteliaisuus elämää kohtaan yhdistyy niissä ihmisen hyväksymiseen ja kunnioittamiseen sellaisena kuin hän on. Elämästä nauttiminen on hyväksytympää kuin meillä on tapana.

Hyvä on, myönnetään. Uteliaisuus ja hyväksyminen voivat viedä ihmisen "harhateille". Katso vaikka "Kaikki äidistäni" tai "Puhu hänelle". Mutta mikä on hyväksymisen, arvostamisen ja elämänjanon vaihtoehto? En halua toistaa niiden vastakohtia ääneen, koska se ei ole tarpeen.

Hyväksymisestä tekisi mieli turista enemmänkin. Mutta ehkä vähän myöhemmin. Tänään voisin oikaista aiheeseen näin; vaikka pidänkin asioiden jäsentämisestä ja kuvailusta, joskus tunnustan että asia on jo kuvattu tavalla, johon minulla ei ole lisättävää. Siksi pari lainausta:

"All you ever have is now, the one thing that is permanent in your life."

Ja edelleen:

"In the state of surrender (accepting what is), you see very clearly what needs to be done, and you take action, doing one thing at a time and focusing on one thing at a time. Learn from nature: See how everything gets accomplished and how the miracle of life unfolds without dissatisfaction or unhappiness."

Eckhart Tolle

Havahtumisia

Olin noin kahdenkymmenenviiden, kun viisas nuori nainen esitteli minulle Lokki Joonatanin. Olin hämmentynyt. Kuvitettu eläinsatu, mistä tuo ihminen oikein puhuu ja mitä se sillä ajaa takaa? Ajatus jostain näkyvää isommasta oli outo kun se esitettiin jotenkin itsestään selvänä ja kuitenkin selittämättömässä muodossa.

Kymmenisen vuotta myöhemmin ystäväni osti minulle joululahjaksi Anthony de Mellon Havahtumisen. Sain sen joululahjaksi ja avasin sen aattona lapin kelotuvassa. Olin juuri ärtynyt vaimolleni, kun hän ei mielestäni ymmärtänyt minua. Aloin tavata kirjaa, eikä se helpottanut ärtymystäni vähääkään. Kirosin ääneen ja heitin opuksen jo kertaalleen seinään. Hirveää sontaa!

Sittemmin olen lukenut Havahtumisen ainakin neljä kertaa ja ostanut sitä useita kappaleita lahjaksi ystävilleni. Olen lukenut sen jälkeen kymmeniä vastaavia todella hyviä ja havahduttavia kirjoja. Tässä yhteydessä kuuluu mainita myös Eckhart Tolle. Painokkaasti.

Mielestäni ja mieleltäni olen ollut havahtunut. Itse asiassa hyvin havahtunut. Ja silti, jokin on aina hiertänyt, vaikken ole osannut sitä nimetä.

Olen neljänkymmenen viiden ja kuuntelen bussissa työmatkalla Johanna Iivanaista.

”saat satuttaa mua
aina,
kun uneen vajoan”


Se on perustavan laatuinen lupaus jollekin meitä isommalle. Väläyksenä ymmärrän, että mielen havahtumisen lisäksi tarvitaan muutakin. Ajattelu ei riitä kuin alkuun.

Hymyilen, vedän henkeä ja päätän kohdata ihmisen, jota olen vältellyt kolmekymmentä vuotta. Eipä tiedä, vaikka saisin taas elämän kumppanikseni? ;-)

Miehiltä lainattua viisautta

Selailin pitkästä aikaa blogimaailmaa keskittyneellä mielellä. Havaitsin, että on todellakin tarpeen tehdä tilaa ihmisten kohtaamisille ja sille, että ihmiset yllättävät sinut. Minut ainakin yllätettiin paitsi blogimaailmassa, myös niissä palautteissa, joita sain eilisestä postauksestani. Kiitos kaikille kommentoijille. Ajattelen vastakin ääneen kanssanne.

Uittamon ukki viittasi kommentissaan nuorisoon, joka tulee muuttamaan maailmaa tiedostavalla otteellaan. Täysin subjektiivisesti ajatellen tunnistan kyllä toisenkin ryhmän, joka on muuttumassa ja joka tulee rakentamaan tästä maailmasta oikeasti parempaa paikkaa.

Esitän väitteen: Aika harvoin keski-ikäiseen mieheen on kohdistunut yhtä ristiriitaisia odotuksia ja paineita. Hyvin harvoin ovat keski-ikäiset, tavalliset miehet, ottaneet elämän objektiivisesta ymmärtämisestä itselleen elämäntehtävää, ja suhtautuneet samaan aikaan kriittisesti ja itseensä luottaen muutokseensa. On jo aikakin.

Tolkulliset aikuiset miehet osaavat laskea leikkiä habituksestaan, ottaa vinoiluja vastaan, tehdä päätöksiä perheen arjesta, tehdä kompromisseja mistä tahansa, käsitellä näitä asioita omien kokemustensa ja persoonansa kautta, samalla syvästi tuntien. Jopa äijäenergiaa osataan kohdistaa elämää ylläpitäviin ja kauneutta luoviin kohteisiin.

Viime yönä minut pysäytti "Ole se mies, joka sinä olet" by Olematon.

Miten sitten on arvostettava omaa miehisyyttään? Se on ensinnäkin löydettävä itse. Kukaan muu ei voi näyttää sinulle kuinka juuri sinun tulisi tuoda esiin omaa voimaasi, juuri siksi että se on sinun voimaasi. Sama pätee feminiinisyyteen. Maailma tarjoilee ääliö-machomiehen ja munattoman-nössömiehen, ja niiden välillä on sitten yrittävä tasapainoilla metroseksuaalina-homo-isänä. Kovistella, keikaroida, miellyttää ja olla hukassa.

On aika antaa tilaa miehuudelle, joka nousee tiedostavan miehen itsensä mielestä. En halua nähdä enää yhtään ohjelmaa televisiosta, jossa NN tai MM antaa asiantuntijalausuntoja trendikkäästä tai muuten vain ajankohtaisesta mieskuvasta.

Kaikilla ihmisillä, myös miehillä, on aika määritellä ihmisyys uudelleen ja tehdä siitä jotain, joka on aidosti kunnioitettavaa. On aika luopua opituista malleista ja omaksutuista rooleista. On aika ottaa kaamos vastaan ja tehdä siitä vahvuutemme.

Hidasta vauhtia, hiljennä elämää, tee tilaa uuden tulla.
Ole rohkea, kun saat juonesta kiinni.
Hyväksy se, mikä on.


Ja lopuksi sama zeniläisittäin sanottuna;-)

What is the difference
between your experience of existence
and that of a saint?

The saint knows
that the spiritual path
is a sublime chess game with God
and that the Beloved
has just made such a fantastic move
that the saint is now continually
tripping over joy
and bursting out in laughter
and saying, "I surrender!"

Whereas, my dear,
I am afraid you still think
you have a thousand serious moves.

- Hafiz (from I Heard God Laughing)

Epätarkkoja ajatuksia

Suuresti arvostamani kaima, Jukka Kemppinen, kirjoittaa blogissaan siitä miten merkittävät kirjat eivät ole yksiselitteisesti ymmärrettävissä; "saattoi olla kohtalaisen varma, etteivät kuulija tai kertoja ymmärtäneet tekstiä kirjoittajan tarkoittamalla tavalla."

Ajatus jäi pyörimään mieleeni.

Onko niin että silloin kun jotain todella tärkeää asiaa yrittää kuvata tarkasti ja konkreettisesti, osuukin kaikkein varmimmin harhaan? Olisiko niin, että mikään asia ei ole lopullisesti sitä, miltä se yksiselitteisesti juuri nyt tuntuu?

Kun luulemme tietävämme ja tuntevamme asian, mielikuva muuttuu harhaksi emmekä enää ymmärrä todellsuutta ympärillämme. Emme kunnioita asioita sellaisina kuin ne ovat vaan uskomme niihin sikäli, kun ne vahvistavat mielikuviamme ja niiden avulla luomaamme totuutta. Sitä totuutta, jonka hallinta tuntuu helpolta ja siksi turvalliselta.

Käytännössä se merkitsee, että...

On parempi avata silmät ja sydän, pitää ne auki ja kokea asiat avoimin mielin. Ikään kuin uutena joka kerta. Jokainen päivä ja tapahtuma, johon astumme on ainutkertainen. Kun avaan silmät aamulla, olen uusi ihminen joka kerta. Kun astun sisään työpaikalle, se on uusi joka kerta. Kun halaan lastani hänen lähtiessään kouluun aamulla, se on samalla kohtaaminen ja jäähyväiset. Illalla hän on eri ihminen ja minä olen eri ihminen.

Siksi kohtaamisemme ovat aina ainutkertaisia.

Joka kerta kun ihmiset kohtaavat on heillä avaimet uuteen maailmaan. Mitä siitä, jos viime neuvottelussa koin itseni häviäjäksi, koska sopimuskumppani tuntui rutistavan tarjouksestamme ilmat pihalle? Mitä siitä, että parturi ei eilen kertaakaan katsonut minua silmiin ja minusta tuntui, että hän ei ollut lainkaan kiinnostunut siitä, mitä teki. Annanko hänelle uuden mahdollisuuden? Ymmärränkö, että minä, hän ja maailma ovat tänään aivan erilaisia kuin viime kerralla?

Ajattelenko ja uskonko eläväni maailmassa, joka toistuu toistumistaan, jonka tapahtumat ovat ennalta määrättyjä tai jossa minulle aina käy näin? Vai hyväksynkö sen epävarmuuden, etten tiedä tuosta asiasta ja tästä ihmisestä oikeasti kaikkea ja että se saattaa yllättää minut? Hyväksynkö sen epävarmuuden, joka syntyy hallinnan illuusiosta irti päästämisestä? (Lue lause vielä kerran.)

Tiivistän uudelleen.

Kirja joka ei ole yksiselitteinen, kuvaa maailmaa paremmin kuin kirja, joka tukee illuusiota kaiken ymmärtämisestä ja selittämisestä.

Ihminen, joka luo väljyyttä ympärilleen ja ajatuksiinsa tekee samalla tilaa toisille ja sille, että kohtaamiset rakentavat myös yhteistä kokemusta ja asiaa.

Kun elää väljin ajatuksin ja kohdistaa kaiken huomion tähän hetkeen, elämä on sarja jatkuvasti muuntuvia yhteisiä kohtaamisia. Vailla vertailua ja tyytymättömyyttä, ilman odotuksia ja pettymyksiä.

Pelottaako vai innostaako ajatus sinua?

Oletko elämän kumppani?

Tänään opin miten elämä muuttuu peruuttamattomasti.

Muistan vanhan kliseen. "Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä." Vaikka todellisuudessa se tapahtuu joka päivä, niin tänään tunnen sen jokaisella solullani.

Tunne on voimaannuttava ja elämänmakuinen.

"Rakennat itse oman elämäsi." Totta. "Elämää ei voi elää yksin." Totta. "Ihminen on osa perheen ja läheisten kokonaisuutta, jonka erottamaton osa hän on." Totta.

Ja kuitenkin, kaikki alkaa siitä että otat vastuun elämästäsi ja rakennat sen omilla ehdoillasi ja omaan sisäiseen voimaasi tukien. Ilman sisäistä voimaa, omaa elämänjanoa ja -paloa olet kuin kananmunankuori tuulisella järven selällä.

Voit lukea loputtomiin elämänohjeita ja viisauksia, ajatella tietäväsi ja tuntevasi, mitä elämä oikein on ja miten se tulisi elää. Ja kuitenkin, elämä on sinua viisaampi. Se tietää jos petät itseäsi, etkä oikeasti ole etsinyt omaa sisintäsi ja totuutta siitä, miten saat kiinni siitä voimasta, joka elämää kantaa. Yhteys sisimpääsi on yhteys voimaan ja iloon, joka tekee sinusta ihmisen isolla I:llä.

Ilman sisäistä voimaasi voit olla hyvä työntekijä, hauska seuramies, hyvä ystävä, esimerkillinen isä ja parhaimmillaan vielä hyvä puolisokin.

Mutta jos et tunne sisintäsi ja iloitse sen tuomasta voimasta, voitko olla elämän kumppani?

Edes itsellesi?

Nimenvaihtoviikot

Minulla oli tänään tilaisuus saada lukuisia oivalluksia parin tunnin sisällä. Olin järjestämässä tilaisuutta, jossa keskusteltiin coachingista ja mentoroinnista työyhteisön kehittämiskeinoina.

Teemat olivat tuttuja ja olen niitä itsekin käyttänyt ja työstänyt. Tänään sain kuitenkin tuttuun juttuun uuden näkökulman ja multioivalluksen. Ajatuksensa oikeasti sisäistänyt kaveri kertoi yhteisöstä yksilön coachaajana. Näkökulmaan oli oikeasti saatu tuoreutta käsittelemällä ihmiskunnan ja yhteisöjen riittejä yksilön tukemisen keinoina. Eikä siinä vielä kaikki. Riitit voivat toimia ainutlaatuisuuden katalysaattoreina ja innovaatioiden kätilöinä….

Kuulinko voihkauksen ja kiroilua sinun ajatuksistasi?

Eikä tämä ollut edes tarkoitettu kyyniseksi vitsiksi. Puhuja, tuttavallisemmin J-P, kertoi tarinan siitä, miten joissain intiaaniyhteisöissä muinoin oli tämmöinen tapa, että jos kanssaintiaani tuli initiaatioikään tai hänestä muuten alkoi tuntua, että tämä juttu alkaa nyt riittää ja tarvitsen uutta potkua ynnä sisältöä elämään, hän valitsi itselleen pari uskottua miestä. (Toimii ehkä myös naisille, en tiedä;-)

Näiden kanssa hän sitten vaelsi pyhälle vuorelle, jonka juurelle kävellessään nämä "coachit" valmistelivat häntä tulossa olevaan tapahtumaan coachaavalla otteella. Hänen ajatuksiaan ohjattiin kysymykseen, joka häntä mietitytti ja häntä opastettiin nousemaan vuoren huipulle ja miettimään siellä kysymystään kunnes hän saisi vision. Häntä myös neuvottiin olemaan asialleen uskollinen ja tulemaan alas vasta, kun visio elikkäs näky on ilmaantunut.

Alas kavuttuaan hänen henkilökohtaiset avustajansa ottivat muutosta hakevan visioijan vastaan sovitun riitin mukaisesti, auttoivat häntä kuvaamaan visionsa ja tulkitsemaan sitä. Riitin kautta autettava sai ehkä uuden tehtävän, asenteen tai roolin yhteisössä. Hänet myös nimettiin uudestaan nimellä, joka kuvasi jollain tavalla visiota.

Tuntuiko tutulta?

Kuvaushan oli yritysten ikiaikainen tapa viettää johdon strategiapalavereita. Näinä aikoina vain vuorelle saatetaan ryhmiä tai organisaatioita ja visioiden syntyä kätilöidään konsulttien toimesta kymmenien fläppien ja powerpointtien ubiikissa pilvessä.
Homma ei useinkaan toimi, sillä yksilöitä ei uskalleta kannustaa ainutlaatuisuutensa löytämiseen eikä strategiatyöryhmillä oikeasti ole kanttia odottaa näkyä niin kauan kuin tarvetta olisi.

Haastavaa on myös se, että ainutlaatuisuuden löytäminen edellyttäisi uskallusta oikeasti päästää irti ihmisistä ja totutuista tavoista ja ottaa vastaan se muutos, joka seikkailusta on tullakseen. Hyväksyä mahdollisuus menettää ja löytää uutta. Haastekerroin kasvaa edelleen, kun visionsa uusintaneen yksilön tulisi luoda uusi suhde ryhmäänsä ja ryhmän uusintaa sisäiset uskomuksensa ja totutut tapansa siten että ainutlaatuisuus voisi tuottaa aidosti satoa.

Kuulen taas jonkun ajattelevan. ”Kyllähän tuo intiaanikylässä toimii, mutta ei tuohon organisaatioissa ole aikaa.” Ei niin. Meillä on kova kiire tehdä enemmän ja tehokkaammin sitä mitä viime vuonna päätimme silmät sidottuina veitsi kurkulla. Noin niin kuin kuvannollisesti sanottuna.

Mutta entäs jos se, mitä olemme tottuneet tekemään, ei enää kelpaakaan kellekään ja tehokkuus parhaimmillaankin tuottaa vain epäkuranttia tavaraa tavalla, joka syö energiamme ja resurssimme. Tehokkaasti.

Seuraa näky:
Mitäpäs jos tehokkuuden nimissä yhteisönä uskaltaisimme lähteä tukemaan yksilöitä oman visionsa näkemisessä ja toteuttamisessa. Samalla pitäisimme huolta siitä, että jokainen tekee työtään tavalla, joka tuottaa myös hänelle tyydytystä ja että yhteisön onnistuminen mitattaisiin yksilöiden onnistumisen kautta? Ja että vielä samaan aikaan nämä yksilöt tiedostaisivat oman vastuunsa yhteisön elinvoimaisuudesta ja onnistumisesta.

Minkä nimen sinä antaisit minulle?