Olin noin kahdenkymmenenviiden, kun viisas nuori nainen esitteli minulle Lokki Joonatanin. Olin hämmentynyt. Kuvitettu eläinsatu, mistä tuo ihminen oikein puhuu ja mitä se sillä ajaa takaa? Ajatus jostain näkyvää isommasta oli outo kun se esitettiin jotenkin itsestään selvänä ja kuitenkin selittämättömässä muodossa.
Kymmenisen vuotta myöhemmin ystäväni osti minulle joululahjaksi Anthony de Mellon Havahtumisen. Sain sen joululahjaksi ja avasin sen aattona lapin kelotuvassa. Olin juuri ärtynyt vaimolleni, kun hän ei mielestäni ymmärtänyt minua. Aloin tavata kirjaa, eikä se helpottanut ärtymystäni vähääkään. Kirosin ääneen ja heitin opuksen jo kertaalleen seinään. Hirveää sontaa!
Sittemmin olen lukenut Havahtumisen ainakin neljä kertaa ja ostanut sitä useita kappaleita lahjaksi ystävilleni. Olen lukenut sen jälkeen kymmeniä vastaavia todella hyviä ja havahduttavia kirjoja. Tässä yhteydessä kuuluu mainita myös Eckhart Tolle. Painokkaasti.
Mielestäni ja mieleltäni olen ollut havahtunut. Itse asiassa hyvin havahtunut. Ja silti, jokin on aina hiertänyt, vaikken ole osannut sitä nimetä.
Olen neljänkymmenen viiden ja kuuntelen bussissa työmatkalla Johanna Iivanaista.
”saat satuttaa mua
aina,
kun uneen vajoan”
Se on perustavan laatuinen lupaus jollekin meitä isommalle. Väläyksenä ymmärrän, että mielen havahtumisen lisäksi tarvitaan muutakin. Ajattelu ei riitä kuin alkuun.
Hymyilen, vedän henkeä ja päätän kohdata ihmisen, jota olen vältellyt kolmekymmentä vuotta. Eipä tiedä, vaikka saisin taas elämän kumppanikseni? ;-)
2 kommenttia:
Jukka,
olen lukenut muutaman kommenttisi tuolta muista blogeista ja aina ne jostain syystä pysähdyttää. Jotain tuttua mutta uudesta näkökulmasta, niin että siitä tutusta oivaltaa jotain uutta.
Minullekin tuli Mello vuosia sitten ystävän lahjana ja siitä kirjasta tuli semmoinen selviytymisen väline, että kun alkoi päätä kiristämään, piti tärisevin käsin kiireesti kaivaa kirja esiin jostakin ja lukea siitä ensiapu olotilaan. Edelleenkin palaan siihen ajoittain. Ja yllätys yllätys, olen löytänyt myös Tollen. Uusi maa sai aikaan semmoisen valaistumisen tunteen että nyt ymmärrän kaiken mitä olen tähän saakka ihmetellyt! Tosin valaistuminen laimeni aika nopeasti arkielämän pyörityksessä kun huomasi että ei se yksi oivallus kesää tee vaan asiaa pitää oikeasti soveltaa ja panna käytäntöön omassa elämässä ja harjoittelu taitaa jatkua läpi koko elämän.
Tällä hetkellä en jaksa paneutua filosofoimaan ja harjoittelemaan koska sekä tyttäreni että toisella paikkakunnalla asuva miesystäväni ovat vakavasti masentuneita ja toinen heistä täysin riittämättömän hoidon varassa. Huoli nävertää koko olemassoloni ontoksi enkä itsekään tahdo jaksaa muuta kuin välttämättömimmän. Tällaisessa tilanteessa nuo ajatusrakennelmat tuntuu nimenomaan ajatusrakennelmilta, jotka ei auta silloin kun on hätä, silloin kun ei jaksa itse nostaa itseään niskasta ylös pelkojen suosta.
Ehkä myöhemmin on taas toisin.
Päivi,
oivallukset ovat tosiaan eri asia, kuin soveltaminen. Sanoit sen aika hyvin.
Taisi olla juuri Tolle, joka jossain sanoi kehittymiseen viitaten, etteivät "kalatkaan nousseet kuivalle maalle huvikseen".
Teorian muuttuminen käytännöksi näissä filosofointijutuissa tuntuu edellyttävän jotain poikkeuksellista.
"I found myself saying: I can't live with myself anymore." -sanoi mainittu ET oman soveltamisensa lähtöpisteeksi.
Olin kuullut sen lukuisia kertoja äänikirjoista, joita kuuntelen, mutta vasta nyt luulen ymärtäväni mitä se tarkoittaa ja miten siitä selvitään.
Tänään se ei ole enää pelkkää teoriaa minulle. Tunnen löytäneeni Oivalluksen rinnalle myös Uskalluksen ;-)
Lähetä kommentti