Nimenvaihtoviikot

Minulla oli tänään tilaisuus saada lukuisia oivalluksia parin tunnin sisällä. Olin järjestämässä tilaisuutta, jossa keskusteltiin coachingista ja mentoroinnista työyhteisön kehittämiskeinoina.

Teemat olivat tuttuja ja olen niitä itsekin käyttänyt ja työstänyt. Tänään sain kuitenkin tuttuun juttuun uuden näkökulman ja multioivalluksen. Ajatuksensa oikeasti sisäistänyt kaveri kertoi yhteisöstä yksilön coachaajana. Näkökulmaan oli oikeasti saatu tuoreutta käsittelemällä ihmiskunnan ja yhteisöjen riittejä yksilön tukemisen keinoina. Eikä siinä vielä kaikki. Riitit voivat toimia ainutlaatuisuuden katalysaattoreina ja innovaatioiden kätilöinä….

Kuulinko voihkauksen ja kiroilua sinun ajatuksistasi?

Eikä tämä ollut edes tarkoitettu kyyniseksi vitsiksi. Puhuja, tuttavallisemmin J-P, kertoi tarinan siitä, miten joissain intiaaniyhteisöissä muinoin oli tämmöinen tapa, että jos kanssaintiaani tuli initiaatioikään tai hänestä muuten alkoi tuntua, että tämä juttu alkaa nyt riittää ja tarvitsen uutta potkua ynnä sisältöä elämään, hän valitsi itselleen pari uskottua miestä. (Toimii ehkä myös naisille, en tiedä;-)

Näiden kanssa hän sitten vaelsi pyhälle vuorelle, jonka juurelle kävellessään nämä "coachit" valmistelivat häntä tulossa olevaan tapahtumaan coachaavalla otteella. Hänen ajatuksiaan ohjattiin kysymykseen, joka häntä mietitytti ja häntä opastettiin nousemaan vuoren huipulle ja miettimään siellä kysymystään kunnes hän saisi vision. Häntä myös neuvottiin olemaan asialleen uskollinen ja tulemaan alas vasta, kun visio elikkäs näky on ilmaantunut.

Alas kavuttuaan hänen henkilökohtaiset avustajansa ottivat muutosta hakevan visioijan vastaan sovitun riitin mukaisesti, auttoivat häntä kuvaamaan visionsa ja tulkitsemaan sitä. Riitin kautta autettava sai ehkä uuden tehtävän, asenteen tai roolin yhteisössä. Hänet myös nimettiin uudestaan nimellä, joka kuvasi jollain tavalla visiota.

Tuntuiko tutulta?

Kuvaushan oli yritysten ikiaikainen tapa viettää johdon strategiapalavereita. Näinä aikoina vain vuorelle saatetaan ryhmiä tai organisaatioita ja visioiden syntyä kätilöidään konsulttien toimesta kymmenien fläppien ja powerpointtien ubiikissa pilvessä.
Homma ei useinkaan toimi, sillä yksilöitä ei uskalleta kannustaa ainutlaatuisuutensa löytämiseen eikä strategiatyöryhmillä oikeasti ole kanttia odottaa näkyä niin kauan kuin tarvetta olisi.

Haastavaa on myös se, että ainutlaatuisuuden löytäminen edellyttäisi uskallusta oikeasti päästää irti ihmisistä ja totutuista tavoista ja ottaa vastaan se muutos, joka seikkailusta on tullakseen. Hyväksyä mahdollisuus menettää ja löytää uutta. Haastekerroin kasvaa edelleen, kun visionsa uusintaneen yksilön tulisi luoda uusi suhde ryhmäänsä ja ryhmän uusintaa sisäiset uskomuksensa ja totutut tapansa siten että ainutlaatuisuus voisi tuottaa aidosti satoa.

Kuulen taas jonkun ajattelevan. ”Kyllähän tuo intiaanikylässä toimii, mutta ei tuohon organisaatioissa ole aikaa.” Ei niin. Meillä on kova kiire tehdä enemmän ja tehokkaammin sitä mitä viime vuonna päätimme silmät sidottuina veitsi kurkulla. Noin niin kuin kuvannollisesti sanottuna.

Mutta entäs jos se, mitä olemme tottuneet tekemään, ei enää kelpaakaan kellekään ja tehokkuus parhaimmillaankin tuottaa vain epäkuranttia tavaraa tavalla, joka syö energiamme ja resurssimme. Tehokkaasti.

Seuraa näky:
Mitäpäs jos tehokkuuden nimissä yhteisönä uskaltaisimme lähteä tukemaan yksilöitä oman visionsa näkemisessä ja toteuttamisessa. Samalla pitäisimme huolta siitä, että jokainen tekee työtään tavalla, joka tuottaa myös hänelle tyydytystä ja että yhteisön onnistuminen mitattaisiin yksilöiden onnistumisen kautta? Ja että vielä samaan aikaan nämä yksilöt tiedostaisivat oman vastuunsa yhteisön elinvoimaisuudesta ja onnistumisesta.

Minkä nimen sinä antaisit minulle?