Ajatusten välit

Tervehdys Usko, energiamme onkin suuntautunut jonkin aikaa muualle... mutta tauko on ollut hyväksi.

Ehkä ajatuksia mielenkiintoisempia ovatkin ajatusten välit? Tyhjät, sanattomat, nautinnolliset rauhan hetket... ehkä elämä onkin siellä?

- Oiva

Tarvitseeko ajatuksia selkiyttää?

Puolen vuoden tauon jälkeen päätin taas palata uskaltavien oivallusten ääreen. Olin itsekin vähän yllätynyt tauosta, koska kevätkauden kirjoittelu oli ollut mukavaa.

Hurinan sivulla pohdittiin liiallisen analysoinnin haittoja. Kolahti aika hyvin.

Jospa yrittäisi vaihteeksi vähemmän analysoivaa kirjoittamista? Se onkin aivan uusi taiteen laji, sillä aiemmin olen uskonut kirjoittamisen olevan minulle olennainen keino ajatella fiksummin. Entä jos onkin niin, että elämä ei selkiydy ajatuksia selkiyttämällä?

"Elämän tarkoitus on tuoda valoa maailmaan."
-Eckhart Tolle, Uusi maa

Mietin sitä ;-)

Ystävämme meduusat

”Meduusoista tuli Espanjan rantalomailun polttava riesa”, uutisoi Helsingin Sanomat 28.5.

Tuhannet Espanjan lomarannoille ilmestyneet meduusat uhkaavat viedä rantalomailusta maun, ja tästä ollaan artikkelissa kovin huolissaan. Ympäristöministeriö on päättänyt ryhtyä vastaiskuun ja estää tunkeilijoiden pääsyn rantaan asti.

Miksi meduusat ovat Espanjan rannoilla, juuri nyt?

Ilmastonmuutos on mukana tässäkin, kuinkas muuten. Ennen meduusat viihtyivät kaukana rannasta, koska rantavedet olivat jokien viilentämiä ja makeuttamia. Kuivuus ja sadevesien niukkuus on vähentänyt mereen virtaavan makean veden määrää, oletettavasti jokivesi on myös lämpimämpää. Siis meduusoille on suotuisat olosuhteet myös rannoilla.

Meduusakannat ovat lisääntyneet ylipäätään, koska ylikalastus on harventanut niitä saalistavia eläimiä, esim. punaista tonnikalaa ja merikilpikonnaa. Meduusa myöskin käyttää jokien mereen tuomia maatalouslannoitteita ravintonaan, ja niitähän on tarjolla runsaasti rannikolla.

Onkohan ympäristöministeriö ymmärtänyt meduusojen eleen väärin?

Kerrataanpa: ilmastonmuutos, kuivuus, ylikalastus, lannoitteet, turismi. Ihmisen aikaan saannoksia kaikki. Meduusat ovat huomanneet ahdinkomme ja tulleet avuksi, syömään lannoitteita vedestä ja ehkäisemään turismia, siis lentämistä.

Ehkä luonnon säätelymekanismit toimivat, jos vain annamme niille tilaisuuden?

Terveisin Oiva

Hiljaisuus puhuu

Olin tänään asiakkaan luona laatimassa hänen yrityksensä kevätpäiviä, jossa minun on tarkoitus olla avustamassa. Ajatuksena on, että yrityksen henkilökunta muodostaa yhteisen näkemyksen huomisesta ja siitä, miten se tehdään. Näkemyksen muodostamisen ohella tärkeää on sen syntytapa; koska arkipäivä on yksinäisempää puurtamista, halutaan yhteiseltä päivältä myös mukava kokemus yhdessä tekemisestä. Varsin yleinen ja tavallinen suunnittelukokous siis.

Saatuamme ohjelman rakennettua pyysin asiakkaalta huomiota vielä yhteen seikkaan. Varoitin häntä siitä, että koskapa ryhmän halutaan rakentavan ymmärrystä ja yhteisen tekemisen kokemusta, aion edetä avustajana heidän ehdoillaan. Käytännössä tämä saattaa tarkoittaa sitä, että aikataulu ja lopputulos eivät ole välttämättä koko aikaa ihan hallinnassa.

Asiakas sitä hiukan ihmettelemään, joten kysyin, "kumman epäonnistuminen on pahempi, määrämuotoisen toimintasuunnitelman vai yhdessä tekemisen kokemuksen?" Vastaus tuli varsin nopeasti ja se oli että "suunnitelmaa voidaan aina viilata, mutta yhteistyökokemuksia on niin vähän, että sen rakentaminen on tärkeämpää".

Ryhmäkeskustelut ovat aina mielenkiintoisia. Erityisen mielenkiintoisia ne ovat uusilla ryhmillä, joissa aina luodaan asiasisältöjen ohella tiedostamatta myös toimintamalleja ja -kulttuuria. Kokemukseni mukaan hyvinkin pienet asiat saavat silloin isoja merkityksiä ja vaikutuksia.

Semmoisissa tilanteissa keskustelun avustajan on oltava hereillä. Lähes aina joudutaan taiteilemaan isojen tavoitteiden, tiukkojen aikataulujen ja toisistaan poikkeavien tehokkuususkomusten kanssa. Kun agendaan on merkitty x-määrää aiheita, joissa jokaisessa on x-kymmentä kalvoa, jää keskustelu usein toiseksi etukäteissuunnittelun ja sitä seuraavan hallinnan tarpeen kanssa. Siitä hallinnastahan ammattimainen konsultti tunnetaan. Ammattiylpeys syntyy asiassa ja aikataulussa pysymisestä. Tämä on sinällään ihan ok, paitsi jos asia ja aikataulu eivät tue tavoitteiden toteutumista.

Hämmentävimpiä ja samalla palkitsevimpia ovat olleet kokemukset, joissa ammattimaisuuden mielikuva olisi patistanut minua keskeyttämään keskustelun tai rajoittamaan sitä tiukemmin asiaan. Joskus, kirkkaimpina hetkinäni, olen paineesta huolimatta ollut kuitenkin hereillä ja antanut tilanteen jatkua vielä minuutilla, jolloin homma onkin mennyt pakettiin, kuin itsestään. Inhimillinen prosessi toimii vain jos siihen luotetaan.

Entä jos lopputuloksen saavuttamista haluaisi vauhdittaa jollain keinolla? Mikä on tehokkainta ryhmäprosessille?

Ohjeistus?
Palkkiot ja sanktiot?
Munakellot ja pelisäännöt?

Ei sinnepäinkään.

Hiljaisuus puhuu kaikkein kuuluvimmin.

Testaa palaverin aluksi kahden minuutin hiljaista hetkeä päivän aiheen mietinnälle, tai pidä hiljainen hetki aamun avaukseksi. Anna keskustelun keskelle syntyä vaikkapa vaan 30 sekunnin pausseja, niin tiedät mitä tarkoitan. Alkuun tilanne voi tuntua kiusalliselta, mutta kun siihen tottuu, alkaa uusi aika kokouksille ja työpajoille.

Mitä kiireisempi ympäristö, sitä uskaliaampaa ja tarpeellisempaa hiljaisuus kuitenkin on. Kokeile vaikka ;-)

Respectiä...

Elämässä esiintyy paljon synkroniteettia, asioiden ja ilmiöiden kummallista "samaan tahtiin tanssimista" - oletteko huomanneet? Mielenkiintoinen kirja, jos kiinnostaa: http://www.amazon.com/Synchronicity-Inner-Leadership-Joseph-Jaworski/dp/1576750310

Kuten jo aiemmin on ollut puhe, olen ihmettelemässä Australian aboriginaalien kulttuuria ja ajatuksia elämästä, olin juuri aikeissa kirjoittaa heidän käsityksestään sanasta "respect" eli kunnioitus:

“Respect in the Aboriginal sense is an action, a verb: it means that you allow people to see you ‘in your true form’, as you are. You show your true self only to people you respect, people you think worth the effort, and who you consider as having the capacity to understand what you mean and who you are. Showing yourself as you truly are to another person is, as such, a sign of respect.”

Aboriginaalien mielestä kunnioitus on sitä, että uskallan/viitsin/haluan avautua aidoksi itsekseni juuri Sinun seurassasi. Kunnioituksen puute on sitä, etten uskalla/viitsi/halua, ja se tulee esiin teeskentelynä, roolin taakse pakenemisena, mielistelynä yms.

Meillähän kunnioitus usein liittyy pelkoon tai alamaisuuteen - suostun auktoriteetin alaiseksi, siis kunnioitan sitä ja tottelen. Tai katson ylöspäin jotain ihmetyyppiä tai ihmesuoritusta.

Vaikuttaa siltä, että aboriginaalit ja me olemme tässä(kin) asiassa aika kaukana toisistamme?

Milloin viimeksi sait aboriginaalimaista kunnioitusta osaksesi työpaikallasi? Tai kotonasi, tai ystävien parissa? Tai mikä tärkeintä, milloin kunnioitit toista ihmistä avautumalla, laskemalla suojauksesi täysin, heittäytymällä yhteyteen ilman mitään leimaamista ja ennakkoluuloja?

Ai niin, se synkroniteetti... onko niin, että Usko on kunnioittanut pomojaan/asiakkaitaan ja avannut itsensä aitoon aboriginaalityyliin? Jos siitä on tullut (vain) kolme kertaa takkiin, ei se mitään - isompi häviö olisi ollut, jos sen vuoksi olisi pitänyt kuorensa kiinni ja tehnyt niin kuin kaikki muutkin tekevät.

Parempi olla nokka veressä mutta elossa, kuin nokka puhtaana mutta itsensä hukanneena.

Terveisin useasti turpiinsa saanut Oiva :-)

PS. Jos aboriginaalijutut kiinnostavat, kurkkaa tämä: http://www.treadinglightly.sveiby.com/

Oppimisen kynnyksellä

Mitä pitäisi tehdä, jos huomaa jo kolmannessa perättäisessä työtehtävässä käyvänsä miltei samoja keskusteluja esimiehensä kanssa?

Olen työskennellyt viitisentoista vuotta kehitystehtävissä tarkoituksenani kehittää ja toteuttaakin palveluita toisille yrityksille. Tehtävät ovat olleet mieluisia ja ajoittain voin sanoa jopa nauttineeni työn teosta.

Metodini on joka paikassa, näin jälkikäteen ajateltuna, ollut saman tyylinen. Olen yrittänyt mahdollisimman hyvin ymmärtää yrityksen perustehtävän ja jonkin siihen liittyvän ajankohtaisen mahdollisuuden. Sen jälkeen vuorossa on ollut katsaus ympäristöön ja yhteistyökumppaneiden etsiminen toteuttamaan sitä mahdollisuutta.

Seuraa yhteistä pohdintaa ja innostus lähteä mukaan johonkin uuteen. Kunnes johto tai se aiottu asiakas kertookin, että "ihan tuollaista uutta ei juuri nyt taideta halutakaan".

Tämä kirjoitus ei kritisoi sitä johtoa eikä asiakasta, vaan pohtii mikä ajaa ihmisen toistamaan uudestaan ja uudestaan jotain toimintamallia? Mitä siitä tulisi ymmärtää ja oppia? Miten siinä ymmärryksessä pääsisi alkuun?

Itselleni on tietenkin hyödyllistä yrittää tunnistaa se piste, jossa muutosinnostus alkaa laimeta ja näkemys yhteisestä mahdollisuudesta katoaa. Yleisemmällä tasolla uskon mielenkiintoisempaa kuitenkin olevan tuon toimintamallien toistamisen ja ympyrän kulkemisen. Uskon että se on aika yleistä ;-)

Tätä kirjoittaessani alkaa hymyilyttää; ihan klassinen kaksikehäisen oppimisen paikka. On taas aika hiljentyä ja ymmärtää. Taidanpa kokeilla ulkosaaristoa.

Hyvää vappua!

"Laiskuus on suurempi synti, kuin synkkämielisyys" ja mitä siitä sitten seurasi...

clipped from www.suomenkuvalehti.fi Ylpeys Kirjoittanut: Paulo Coelho 30.3.2007 9:59:58 Kirjailija Paulo Coelho kirjoittaa kuolemansynneistä. Ensimmäisen tekstin aiheena on ylpeys. Kuolemansyntejä on ollut seitsemän asemesta kahdeksan. Kristinuskon alkuvuosina kreikkalainen munkki Evagrios Pontoslainen luetteloi nämä ihmisen merkittävimmät kielteiset taipumukset ja asetti omalla listallaan vakavimmaksi synniksi ahneuden. Jokainen kuolemansynti riitti yksin syöksemään ihmisen helvettiin. Paavi Gregorius XIII teki 1500-luvulla listaan ensimmäiset muutokset: lisäsi kateuden mutta yhdisti samalla ylpeyden ja turhamaisuuden. Syntiluettelo uudistettiin taas 1600-luvulla, jolloin siitä poistettiin synkkämielisyys ja sen tilalle kirjattiin laiskuus. Tarkastelen tässä alkavassa seitsenosaisessa sarjassa nykyisin voimassa olevia kuolemansyntejä niistä esitettyjen monenlaisten määritelmien pohjalta.

Vaihteeksi vähän lyhyempi ajatus. Suomen Kuvalehdessä on käynnissä kuolemansyntien esittely Paulo Coelhon tyyliin. Olen jonkinmoinen Coelho fani ja lukenut lähes koko hänen tuotantonsa, mutta se ei ole varsinainen aihe tänään.

Aihe on se, että vihdoinkin minulle selvisi miksi synkkyys on niin usein luonteenomaista meille kristillisen kasvatuksen saaneille. Näin siitäkin huolimatta, että mielestäni nasaretilaisen sanoman ydin on hänen ehdottoman rakkauden julistuksessaan.

Synkkyyden perustelu on kirjattu selkeästi oheiseen lainaukseen. Gregoriuksen mielestä nimittäin laiskuus on synkkämielisyyttä pahempi synti.

Ja siitä se ajatus sitten lähti...

Muistan jonkun viisaan sanoneen, että "ei ole sen huonompaa yhdistelmää, kuin ahkera, tehokas ja pahanilkinen".

Olisikohan taas aika julistaa ilon sanomaa?

Treading lightly

Usko pisti taas sellaisen pläjäyksen, ettei tiedä mistä aloittaisi... mielenkiintoinen oli myös keskustelu ajan ja nykyhetken olemuksesta, kiitos hienoista kommenteista.

Harrastan "satunnaisluentaa" eli avaan satunnaisen kirjan satunnaisesta kohdasta ja luen siitä satunnaisen lauseen tai kappaleen - jos mielentila on oikealla tavalla tyhjä, se lause osuu aina maaliinsa. Seuraavassa Pääsiäispyhien löydöksiä:

1. Ajan olemuksesta:

"Sanot, että aika kulkee kulkuaan? Ei - aika seisoo, me vain kuljetaan.” - Henry Austin Dobson

"Täytyy kasvaa että näkee ajan." - Boris 6 v; "Aikaa tarvitaan kiireeseen." - Eetu 6 v. (lasten lausahduksia kirjasta "Vanhat tädit eivät muni")

"The Nhunggabarra believed that they had been created together with the landscape, so past was not an issue. Their language did not even contain a word for time, nor did the Nhunggabarra people before European contact have a concept of time as a straight line. The present-day Western sense of time does not allow us to 'go back' to the past; we can only 'go forward' into the future. The Nhunggabarra and other Aboriginal people, on the other hand, conceived time not as a movement from past to future, but as a continuous channelling of consciousness from an intangible to a tangible and explicit expression." - Karl-Erik Sveiby&Tex Skuthorpe: Treading lightly

2. Kestävästä tavasta elää (Usko kyseli käsittääkseni juuri tämän perään, tässä aboriginaalien vastaus; otteet em. Treading lightly -kirjasta)

"Aboriginal society's model for sustainability has the longest proven track record on earth. While societies outside Autralia emerged, prospered and went under, Aboriginal society withstood and proved its sustainability over tens of thousands of years of dramatic events, until the Europeans' arrival in 1788."

"Westerners, raised with a Judaeo-Christian worldview, think of themselves as separate from the natural world in which they live. Aboriginal people considered themselves integrated with and part of the natural world."

"Mission: keep all alive. To the Nhunggabarra, the role of humanity was to maintain the world created in the Burruguu and to keep everybody and everything alive, including animals, vegetation, every feature of the earth, knowledge, even the Ancestors in the Warrambul (the Milky Way)."

"The Aboriginals' farming methods were built on intimate knowledge of the ecology of the land, so they were indistinguishable from nature itself. They were treading lightly on earth; consequently, they were long dismissed as 'primitive' both by arriving settlers and by scientists."

"The sensual life-style of the Aborigines, their deeply spiritual communication with the earth and their Ancestors, and their unshakable belief in ancestral laws created a psychology that was completely disinterested in acquiring and possessing material things. Aboriginal 'high-technology' was largely intellectual and intangible."

Vaikuttaa siis siltä, että maailmaa voi pyörittää muukin kuin taloudellinen kasvu - "kiima ja kateus", niin kuin tavataan sanoa. Uskon kaipaama kevyempi tapa elää saattaa edellyttää oppimista mm. aboriginaalien ajattelusta ja kulttuurista - maapallolla on astuttava kevyesti, kunnioittaen.

Muistuu vielä mieleeni tarina Sydneyn olympialaisten ajoilta - silloin tehtiin tietysti paljon juttua Australiasta, myös aboriginaaleista. Yhtä 14-vuotiasta aboriginaalityttöä haastateltiin ja reportteri kysyi, minkä opetuksen tai ajatuksen hän haluaisi antaa omalta kulttuuriltaan muulle maailmalle. Tytön vastaus: "taipumuksen ajatella oman elinikänsä ohi".

Terveisin Oiva

Elämän tarkoitus

Jotain ristiriitaista tässä on. Suomalainen (länsimainen?) yhteiskunta on saavuttanut käytännössä kaiken, josta sitä käynnistettäessä uskallettiin haaveilla. Absoluuttisilla mittareilla mitattuna. Suhteellisesti mitattuna joillakin toki on enemmän kuin toisilla, mutta onko se mittaamisen arvoinen asia ja kenen sitä tulisi mitata?

Väinö Linnan syväluotauksessa suomalaiseen mielenlaatuun ( Pohjantähti) nousee esiin aivan samat asiat kuin tämän päivän lööpeissä, television keskusteluohjelmissa tai kaverusten saunailloissa. Suomalainen tuotantotalous oli jo tuolloin globaalin kilpailun edessä, suhdanteet heilahtelivat ja pätkätyöläiset joustivat. Joillakin oli uskoa huomiseen ja toiset eivät halunneet uskoa edes tähän päivään vaan ryyppäsivät pirtua takamailla ja rähjäsivät kaikille jotka häiritsivät heidän elämänmuotoaan.

Eliniän odotus on niistä päivistä noussut reilut parikymmentä vuotta ja nälkäänkään ei meillä tämä päivänä kuolla, mutta riemun ja surun aiheet eivät ole kovinkaan erilaisia.

Samalla tavalla urheilusankareita ihaillaan ja elämän epävarmuudesta kärsitään. Lasten saavutuksia ihaillaan ja elämänotteensa menettäneitä vuoroin inhotaan ja vuoroin säälitään (lue: pyritään auttamaan ja ohjaamaan oikealle polulle).

Kuitenkin minusta tuntuu, kuin jotain olennaista olisi olennaisesti toisin. Kun tuolloin raivattiin suosta peltoa, hankittiin puimakone tai kylän ensimmäinen kuorma-auto, oli niiden eteen työskentely jotenkin itsestään selvästi elämää ja ihmisyyttä eteenpäin vievää. Riittävästi ruokaa ja vaatteita koko perheelle, vanhuksille pirtti ja elanto nuoremman perheen yhteydessä. Autolla saatiin tavarat kulkemaan ja säästettyä aikaa kylällä käynnistä useista tunneista joihinkin kymmeniin minuutteihin.

Muistaako kukaan, koska ”lisää hyvinvointia” muuttui tulkinnanvaraiseksi asiaksi? Tai osaatteko arvata, kuinka suurelle osalle ihmisistä se on sitä tänään?

Olin viikonloppuna pohjalaisessa kahvipöydässä, jossa mietittiin suomalaisen metsätalouden jatkuvuutta. Yksi kahvittelijoista oli töissä metsäkoneita valmistavassa yrityksessä. Hänen kuvauksensa koneyrittäjien arjesta ja teollisuuden tulevaisuudesta sai minut kovin mietteliääksi.

Hyvin iso muutos on selvästikin käynnissä. Mitään uutta siinä ei tietenkään ole muille kuin niille, jotka ehtivät jo kuulla ”historian lopusta” ja erehtyivät luulemaan, että me suomalaiset olimme saavuttaneet jonkinlaisen pysyvän kehitysuran tai menestyksen tason, jossa onnistunut talouspolitiikka yhdistettynä osaaviin insinööreihin johtaa väistämättä fiksujen ja ahkerien ihmisten jatkuvaan menestykseen ja hyvinvoinnin kasvuun.

Kuitenkin koko ihmiskunnan historia on tarina jatkuvasti paikkaansa vaihtavista painopiste ja hegemonia-alueista sekä näiden muutosten myötä nousevista ja taantuvista kulttuureista. Tuhatvuotisen menestyksen valtakuntia ei ole olemassa, tuskin niitä on koskaan ollutkaan.

Yksittäiselle ihmiselle tämä on kuitenkin harvemmin mikään iso ongelma, ellei satu elämään juuri tuollaisella historiallisella vedenjakajalla. Tosin silloinkin se tarjoaa mahdollisuuden oppia jotain normaalia suurempaa. Lieneekö johtunut pääsiäisen teemasta, mutta silmiini on sattunut viime päivinä monta juttua, joissa on puhuttu vaikeuksien jalostavasta vaikutuksesta ihmiselle ja hänen kehittymiselleen.

Tuntuu jotenkin surulliselta ajatella, että ihminen on olento, joka on viritetty pahojen päivien varalle. Lajin säilymisen kannalta se ehkä on suosiollista, mutta samalla se on ominaisuus, joka luo rakenteellista epävakautta? Jos kehittymisemme edellyttää haasteita ja vaikeuksia, niin silloinhan on viisasta ajautua vaikeuksiin säännöllisesti?

Jos länsimainen elämänmuoto tarvitsi kaksi maailmansotaa lisätäkseen yhteistyötä ja luodakseen kansainvälisiä rakenteita kansojen väliseen vuoropuheluun, niin millainen onkaan se oppimismotivaattori, joka aikaansaa jatkuvan kasvun ja luonnon hyväksikäytön paradigman vaihtamisen johonkin parempaan.

Arvaanpa, että edessämme on huikea oppimismahdollisuus ;-/

Vai olisiko sittenkin mahdollista muuttaa koko pedagogisen ”master planin” logiikkaa ja tehdä tietoinen ennalta ehkäisevä toimintamallin muutos. Millainen hyvinvointi olisi mahdollista ilman jatkuvan kasvun taloustiedettä ja siitä seuraavaa raaka-aineiden kulutuksen ja ympäristömuutoksen kiihdytystä?

Teoriani on, että lisääntyvä henkinen pahoinvointi johtuu osin siitäkin, että olemme tiedostaneet ikiaikaiset itsestään selvät toimintamallit huonoiksi, mutta emme tiedä voidaanko niitä vaihtaa ja mihin. Näinkään ei voi jatkaa, mutta käytännössä emme osaa kuvitella vielä vaihtoehtoja.

Sarja aiheeseen liittyviä hölmöjä kysymyksiä:
• Millainen ”impivaaralaisuuden” ja ”urbaanin citysinkkuuden” välimuoto olisi oikeasti mahdollinen ja hyväksyttävissä?

• Millaista olisi nykyistä huomattavasti yksinkertaisempi, vähemmän energiaa ja rahaa kuluttava elämänmuoto ja miten se vaikuttaisi esimerkiksi nuorten mielenterveysongelmiin?

• Voisiko olla niinkin, että ihminen joka tietää tekevänsä työtä, jolla on selkeä tarkoitus ja merkitys ja joka on eettisesti hyväksyttävää, tarvitsee vähemmän hyödykkeitä ja viihdykettä vastapainoksi työlleen?

• Kuinka huono ajatus voisi olla perustaa pieni kasvimaa jokaiseen talouteen, jolle se suinkin on mahdollista ja tehdä etätyötä kotoa käsin aina kun liikkeelle lähtö ei olisi ehdottoman varmaa. Jos alkaisimme valmistaa mahdollisimman kestäviä työkaluja ja vaatteita ja vielä huoltaisimme ja korjaisimme niitä, kuten ennenkin tehtiin?

• Jos valitsisimme painottaa tekemisemme asioihin ja töihin, jotka voitaisiin todentaa ihmiskunnalle hyödyllisiksi tai edes ei-haitallisiksi?

Jos elämän tarkoitus olisi tehdä hyvää, sen onnistumistakin pitäisi kyetä arvioimaan.

Yksi hyvä mittari voisi olla tämä: Miten kohtelemme niitä, jotka eivät mielestämme ansaitse omien tekojensa perusteella hyvää elämää?

-Usko

Tubi or not tubi?

Mikä on seuraus lauseesta "ajattelu tapahtuu minulle"?

Jos joku ajattelee puolestani, niin enkö silloin ole jonkinlainen Platonin luolan seinällä heiluva varjo? Katoaako voima ja hallinta? Vai ovatko ne "korkeemmas kärees" ja jos niin kenen?

Nyt olet, Oiva, aika uskaliaalla alueella. Alat ihan tieten tahtoen kerjäämään huru-ukoksi julistamista. Asia on silti mielenkiintoinen.

Pidämme itsestään selvänä, että ajattelemme ja siksi olemme. Samaan aikaan sanotaan, että ihmisen mielessä käy päivän mittaan kymmeniä tuhansia ajatuksia ja melkein yhtäpaljon päätöksiä. Suurin osa päätöksistä tehdään niin reflekseinä, ettemme edes ehdi tiedostaa niitä. Oikeus itsenäiseen ajatteluun on kuitenkin jotain niin itsestään selvää, että sitä ei voi ajatellakaan kyseenalaistavansa tai edes ajattelevansa.

Mikä sitten on diagnoosi tämmöisestä ihmisestä?

Kesäillan hämyssä mies käveli kotiinsa verkkaisesti. Hän katseli polun ympäristöä: puita, myöhäisiä lintuja, jotka tirskuttivat puiden latvoissa, ruohoa ja muuta sellaista. Mitään hän ei ajatellut, mutta kevyt ja onnellinen olo hänellä oli.

-Väinö Linna

Miksi emme muista kyseisestä kirjasta näitä lauseita, vaan useimmiten vain sen yhden: "Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi"?

Ystävä sä lapsien...

Tenzin pisti aikamoiset ohjeet... syntyi jonkinmoinen assosiaatio Tao Te Chingin seuraavaan säkeeseen, ehkä siitä "Be gentle with the Earth" -ohjeesta:

Man patterns after Earth.
Earth patterns after Heaven.
Heaven patterns after Tao.
Tao patterns after Innate Freedom.

Myötäsyntyinen tai luontainen vapaus... mitähän se mahtaa olla, pienelle ihmiselle? Ehkä tie vapauteen käy maan, taivaan ja Taon kautta - siis itsensä, oman pienen egonsa unohtaen?

Mikä on elämäsi tärkein suhde? Millä suhteella on suurin vaikutus koko elämääsi, siihen kuinka onnellinen olet, mitä saavutat ja keiden kanssa?

Äiti? Isä? Puoliso? Omat lapset? Paras ystäväsi? Pomo? Joku guru jossain?

Tärkeitä suhteita, aivan varmasti.

Entä millainen on suhteesi nykyhetkeen? Pidätkö sitä kiusallisena välivaiheena matkalla kohti menestystä ja läpimurtoa, vielä suurempaa jotain-mitä-nyt-haluatkin? Vai onko nykyhetki vihollisesi? Jotain jota vastaan täytyy taistella, jotta selviytyisit - sinne tulevaisuuteen, jossa aiot olla onnellinen? Nythän et voi olla onnellinen, koska nykyhetki on vihollisesi.

Mitä tapahtuu, jos nykyhetkestä tulee paras ystäväsi?

Meistä tuntuu, että aika liikkuu janalla menneisyys-nyt-tulevaisuus. Mutta entäs jos aikaa ei ole ja onkin vain nykyhetki, jonka sisältö toki muuttuu?

Jotenkin tässä mielikuvassa - aika ei liiku, vaan nykyhetki saa muuttuvia muotoja tai sisältöjä - menee kiireeltä pahin kärki pois? Ei olekaan mitään toista hetkeä, jonne kannattaisi kiirehtiä, koska se on niin paljon parempi. Riittääkin, kun antautuu alati muotoaan muuttavalle nykyhetkelle.

Antautuminen ei ole muodissa oleva sana. Mutta luulen, että siitä juuri on kyse: nykyhetkeä eli sitä miten asiat ovat juuri nyt, ei saa vastustaa. Tämä asenne, niin vaikea kuin se onkin, avaa portit viisaalle toiminnalle ja sitä kautta muutokselle - niille seuraaville nykyhetken sisällöille.

Se mitä tulevaisuudeksi kutsutaan, muuttuu nykyhetkesi sisällöksi ennen kuin pääset siihen käsiksi - ja sen tulevan nykyhetken sisältö riippuu paljolti siitä, mitä NYT ajattelet ja teet. Tai jätät tekemättä, aika usein meillä on liikaa puuhaa, päässä ja sydämessä liian ahdasta minkään uuden tulla.

Nykyhetkessä siis elämäsi vietät, ja siksi sen kanssa pitäisi ystävystyä, ellei suorastaan siihen rakastua.

Käytännön harjoituksia nykyhetkeen tutustumiseksi:

Kun kävelet työpaikkasi käytävällä, tunnustele koko kehollasi, miltä tuntuu ottaa juuri tämä askel, juuri nyt. Kuuntele tarkkaavaisesti, kuinka kenkäsi narisevat. Huomaa, kuinka hienosti keuhkosi osaavat hengittää, sydämesi lyödä, jalkasi liikkua, ruoansulatuksesi toimia ja veresi kiertää - juuri nyt, kaikki tämä.

Kun istut junassa, katsele ikkunasta ja ihmettele, kuinka tämä avaruus on tässä, siellä killuu tällainen pallo, jonka pinnalla on tällaista elämää, ja kuinka ihminen on juuri tällainen ja kuinka se on saanut päähänsä rakentaa tällaisen junan, jolla se pääsee toisten ihmisten luo. Ihmettele, että istut juuri nyt tässä junassa ja ihmettelet juuri tätä asiaa.

Kun lapsellasi on sinulle asiaa, ihan mitä tahansa asiaa, ihmettele sitä, että tämä hämmästyttävä pieni ihminen on valinnut juuri sinut vanhemmakseen, ja juuri nyt haluaa puhua kanssasi. Kuuntele koko sielullasi, sinä itse puhut juuri nyt itsellesi, ikuisuus puhuu, nyt.

Kokeile, pystytkö lopettamaan minuutiksi verenkiertosi, tai ruoansulatuksesi, tai kytkemään immuunijärjestelmäsi päältä? Entä ajatteleminen, pystytkö olemaan ajattelematta? Jos et pysty mihinkään näistä, kysy itseltäsi: Miksi sanon "minä ajattelen", enkä "ajattelu tapahtuu minulle"? Enhän sano "kierrätän vertani", vaan "vereni kiertää". En luule olevani verenkiertoni, mutta taidan luulla olevani ajatukseni. Vietä yksi pieni nykyhetki sen oivalluksen vallassa, ettet olekaan ajatuksesi ja niiden herättämät tunteet, vaan tietoisuus niiden takana.

Keksi itse lisää harjoituksia, nykyhetkeen tulvii jatkuvasti uusia mahdollisuuksia rakastua läsnäolon ihmeeseen.

Ihmettely, koko keholla tapahtuva hämmästelemään pysähtyminen on portti johonkin uuteen. Sen sijaan ajattelu, pakonomainen asioiden vatvominen, menneisyyden heijastaminen huoleksi tulevaisuudesta ja nykyhetken hukkaaminen sen seurauksena... sen kanssa täytyy olla varovainen. Me ajattelemme liikaa, eksymme poukkoileviin ajatuksiimme.

Ajattelu on hyvä renki, mutta huono isäntä. Sinä olet isäntä, ja paras ystäväsi on NYT. Nauti ystäväsi seurasta.

Nöyrästi tätä kaikkea ihmettelevä Oiva - toisinaan ajatustensa herra, toisinaan taas täysin niiden vietävänä.

Kymmenen vinkkiä Tenziniltä

Jatketaan helmien hakua verkosta. Edelleen samalta pallolta löytyy Tenzin Gyatson. Tässä hänen top10 vinkkinsä hyvälle elämälle:

10. “Be gentle with the earth.”
9. “A loving atmosphere in your home is the foundation for your life.”
8. “Remember that not getting what you want is sometimes a wonderful stroke of luck.”
7. “Open your arms to change, but don’t let go of your values.”
6. “Share your knowledge. It is a way to achieve immortality.”
5. “Remember that silence is sometimes the best answer.”
4. “Spend some time alone every day.”
3. “When you realize you’ve made a mistake, take immediate steps to correct it.”
2. “When you lose, don’t lose the lesson.”
1. “Take into account that great love and great achievements involve great risk.”

Melko helppoja vinkkejä. Liian helppoja ollakseen oikeita viisauksia? Mutta helppohan on HYVÄ!

Rumsfeld ja Tolle, samalla planeetalla kanssamme

Viikonlopun aikana luettua, tällä planeetalla:

"There is only one perpetrator of evil on the planet: human unconsciousness. That realization is true forgiveness. With forgiveness, your victim identity dissolves, and your true power emerges - the power of Presence. Instead of blaming the darkness, you bring in the light." - Eckhart Tolle, A New Earth

Syli auttaa kun tasapaino järkkyy

Oiva koukutti oikein kunnolla.

"jos tasapaino järkkyy, putoammeko toistemme syliin?"

Kun lapsi kaipaa syliin, eikä aikuinen ole huomaavinaan, mitä tapahtuu? Huomiota herätetään pikkuhiljaa yhä kovemmin keinoin. Aloitetaan varovasti tönien ja korotetaan pikkuhiljaa ääntä ja efektejä, kunnes aikuinen ärtyy ja kohdistaa koko energiansa tenavan ruotuun laittamiseen.

Entäs kun mopo karkaa käsistä ja huudosta ei tule loppua? Veikkaan, että aika monella on tästä kokemusta. Kysytään googlelta: Miten lapsen raivokohtaus hoidetaan? ja MLL vastaa: "Tarvittaessa lasta pidetään paikoillaan tai rauhoitetaan sylissä..."

Näin lasten kanssa. Entä kun aikuista kiukuttaa? Kuka ottaa syliin aikuisen miehen, jolta homma on karannut käsistä? Kuka pysäyttää katastrofin, ennen kuin läheiset alaiset, koko työyhteisö ovat mustelmilla. Henkisesti tai fyysisesti.

En tiedä muista, mutta itselleni olen löytänyt muutaman toimivan jutun.
"Kun mieli on väsynyt, rasita ruumista." "Unen syliin..." "Metsän rauhaan..."

Ja lopuksi lainaus Juha Tapiolta:

"Niin kaikki ohikiitävää
Ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet
ja jäljet häviää

Kuuman heinäkuun, yössä hehkuen
sanoit pakahtuu, mun sydän janoinen
pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan
onnen saavuttaa.
Tyttö naapurin, silmin palavin, suuren maailmaan,
Käytkö vieläkin?
Kaikki aikanaan, kun turha riisutaan
Saitko rakastaa?"

Tasapainossa?

Hassua, että otit Usko puheeksi politiikan. Eilen aamulla silmiini osui artikkeli Slovenian presidentti Janez Drnovsekista otsikolla "Valtiomies lähti sisäisen tasapainon asialle" (Hesari 19.3.07). Presidentin mielestä ihmisen on löydettävä sisäinen tasapainonsa, jotta hän näkisi maailman tasapainottomuuden ja osaisi tehdä asialle jotain. "Ne, jotka johtavat maailmaa nykyään, eivät ole tasapainossa", toteaa kelpo valtiomies.

Mutta ei tästä näin helpolla päästä: meillä on itsemme näköiset johtajat. Demokratioissa olemme heidät itse sinne äänestäneet, diktatuureissa olemme jättäneet tilan demokratialle raivaamatta. Siis reilu peli - ja muutos on käsissämme, jos sellaista todella haluamme.

Mutta se tasapaino, miten sen löydämme?

Valtiomiehemme jatkaa: "Mielestäni tärkeää on myös se, että teen itse kotona kaikkea, siivoan ja silitän. Elämässä on hyvä olla tällaista tasapainoa, ettei ole suuntautunut vain joihinkin tärkeisiin ja älyllisiin asioihin. Näin ihminen pystyy lisäämään energiaansa ja olemaan rauhallinen ja tyytyväinen. Elämästä tulee hyvää ja kaikki sujuu tasaisesti, kun ei ole hermostunut ja stressaantunut. Silloin näkee selvästi, mikä on vialla maailmassa."

Tulee mieleen useampikin valtiomies, joka voisi välillä silittää itse paitansa ja jättää kohkaamisen vähemmälle.

Noista avaruuskuvista vielä... ne tuovat todellakin perspektiiviä, muttei sen tarvitse olla pakoa maapallon ja ihmisten arjesta. Muistan tyttäreni, silloin 3-vuotiaan, lausahduksen: "oikeastaan me ollaan avaruusolentoja kaikki". Tyttö katseli avaruudesta kertovaa dokumenttia ja siinä näytettiin maapallo killumassa keskellä avaraa avaruutta - syntyi oivallus pienessä mielessä, oivallus jonka me aikuiset olemme unohtaneet.

Se ilmakehän ohuus, se minua eniten maapallokuvissa mietityttää. Ja rajojen puuttuminen, ne eivät näy avaruudesta käsin.

Kuvassa Karjalan Kannas, Suomenlahden pohjukka, osa Laatokkaa ja Pietarin alue talvella 2003 kansainväliseltä ISS-asemalta nähtynä. En näe tässä kuvassa mitään rajaa, ja kuinka paljon siitä onkaan tapeltu ja kyyneliä vuodatettu.

Ja miksi yökuvissa on toisilla mantereilla niin paljon sähkölamppuja, ja toisilla niin vähän? Jos maapallo ei ole tasapainossa, voiko se keikahtaa nurin? Putoammeko silloin reunan yli, ihan niin kuin maapallon litteyden aikoihin pelättiin?

Vai putoammeko toistemme syliin?

Terveisin Oiva

Toisenlaisen olemisen kaipuu

Tommi Taberman kertoi vaalivalvojaisissa, että suomalaisilla on valtava toisenlaisen olemisen kaipuu. Hän viittasi ihmisyyden arvostuksen nostamisen tarpeeseen, ja kertoi olevansa menossa sillä teemalla kansanedustajaksi.

Mielestäni Oivan esittelemät avaruuskuvat viittaavat samaan suuntaan. Hubblen huikeat kuvat avaruuden ilmiöistä nostavat ajatukset ja tunnelmat jonnekin, mihin arkipolitiikka ei yllä. Sinänsä Tabermanin linjaus on mielenkiintoinen, sillä veikkaanpa että uskottavalle ammattilaiselle on hyväksytympää huokailla avaruuden ihmeellisyyttä, kuin kuin julistaa rakkauden parantavaa voimaa.

Epäröinnin kynnyksellä kysy kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä.

-Tommi Taberman

Muuten olen sitä mieltä, että Pelko on rakkauden vastakohta ja vastuussa suuresta osasta maailman ongelmia. Jos siis haluat turvallisuutta, muista rakastaa.

Avaria ajatuksia?

Katselin taas avaruuskuvia, Nasan ( http://antwrp.gsfc.nasa.gov/apod/archivepix.html) ja Hubblen ( http://hubblesite.org/) sivuilla on aikamoisia maisemia, ja ajattelin tuota "oman kylän väkeä". Monenmoista kylää mahtuu maailmanraitille, tässä pari silmään tarttunutta kuvaa ja jostain mielen perukoilta niihin yhdistynyttä lainausta.

Jonkinlaista näkökulman vaihdosta tarvitaan, eiköhän se ole tullut jo selväksi. MIT on samassa aallossa, kuinkas muuten: kts "Center for Collective Intelligence, http://cci.mit.edu/

Hapuilemmeko pimeässä, vai joko näkyy valoa?

Terveisin Oiva

Oman kylän väkeä

Luin jostain, että näihin päiviin saakka ihmiskunta on pitänyt haasteenaan maailman valloittamista, sen haltuunottoa. Olemme nyt tulleet käännepisteeseen, jonka jälkeen on opittava sopeutumaan. Niukkoihin resursseihin, muuttuvaan ilmastoon, sivilisaatioiden nopeampaan nousuun ja laskuun...

McNeillien Verkottunut ihmiskunta- kirjaa lukiessani totesin, että paljon tuttua on vanhempienkin aikojen kuvauksissa. Resurssit ovat ehdottomasti olleet niukkoja ennenkin. Ihmisiä on ollut jo ennen jääkausiakin, puhumattakaan pienemmistä ilmastonmuutoksista. Kiinakin on vain ottamassa takaisin tilapäisesti karannutta johtavan sivilisaation asemaansa.

Suurimpana erona kaiken kaikkiaan taitaa olla vain se, että olemme tietoisempia koko planeetan tilanteesta kuin koskaan ennen. Yhteisötkin rakentuvat jo paikasta riippumattomiksi, puhutaan yhteisöllisestä webistäkin.

Kehittyvä globalisaatio (joka ei todellakaan ole mikään 2000-luvun ilmiö!) ja tiede tarjoavat mahdollisuuden laajentaa käsitystä "oman kylän väestä". Kun tähän yhdistetään Oivankin mainitsema lisääntyvä halu ja kyky kohdata ihmisiä paikallisesti; aidosti, toisia kunnioittavassa dialogissa, voi tässä kaikessa hässäkässä nähdä myös kasvavan mahdollisuuden parempaan.

Se tosin edellyttää meiltä jokaiselta jotain aivan poikkeuksellista. Tarvitsemme rohkeutta kyseenalaistaa niitä uskomuksia, jotka ovat vieraannuttaneet meidät kaikkein luonnollisimmista käyttäytymismalleista; luonnon ja yhteisön kunnioittamisesta.

Sattuman satoa

Vai istuivat alas ja puhuivat, tosta noin vain? Ja että hiljaisuus, ne sanojen välit, osoittautuivat parhaiksi?

Oletko koskaan mennyt kirjahyllylle - omalle tai kirjakaupan tai kirjaston - ja napannut sieltä satunnaisen kirjan ja avannut sen satunnaisesta kohdasta? Leikin usein tätä leikkiä, kummallisia asioita tulee teen, jos mieli on auki ja ilman ennakko-odotuksia.

Tässä yhden leikin tulokset:

”Kun kuulet sanan dialogi, ajattelet varmasti muiden ihmisten kanssa käytäviä keskusteluja. Dialogi alkaa kuitenkin itsestäsi. Itse asiassa kaikki suuret taidot alkavat aina yksilöstä riippumatta siitä, miten moneen ihmiseen ne aikanaan vaikuttavat. ”Lääkäri, paranna itsesi” –sanonta juontuu perinteestä, joka näki syvällisen yhteyden yksilön ja hänen ympäristönsä välillä. Sama pätee dialogiin. Jotta oppisi hyödyntämään dialogia, pitää ensin kysyä itseltään, miten hyvin osaa kuunnella itseään ja puhua itsensä kanssa.”
- William Isaacs, “Dialogi ja yhdessä ajattelemisen taito”

”From time to time, the tribe gathered in a circle. They just talked and talked and talked, apparently to no purpose. They made no decisions. There was no leader. And everybody could participate. There may have been wise men or wise women who were listened to a bit more – the older ones – but everybody could talk. The meeting went on, until it finally seemed to stop for no reason at all and the group dispersed. Yet after that, everybody seemed to know what to do, because they understood each other so well. Then they could get together in smaller groups and do something or decide things.”
- David Bohm, ”On dialogue”

“Regardless of what you say or do or what face you show to the world, your mental-emotional state cannot be concealed. Every human being emanates an energy field that corresponds to his or her inner state, and most people can sense it, although they may feel someone else’s energy emanation only subliminally. That is to say, they don’t know they sense it, yet it determines to a large extent how they feel about and react to that person. Some people are most clearly aware of it when they first meet someone, even before any words are exchanged. A little later, however, words take over the relationship and with words come the roles that most people play. Attention then moves to the realm of mind, and the ability to sense the other person’s energy field becomes diminished. Nevertheless, it is still felt on an unconscious level.”
- Eckhart Tolle, “A New Earth”

Jotain kummallista on tapahtumassa, jotain aivan uutta on nousemassa pintaan. On hienoa elää näin historiallisena aikana - vaikka kyllä tässä on vielä monta kärhämääkin edessä.

Terveisin Oiva

Kollektiivista kuuntelua

Katselin Travel Channelin dokumenttia seitsemän(!)henkisestä perheestä, joka on vuoden mittaisella maailmanympärysmatkalla. He tekevät samalla dokumenttia teemalla "tapaamme merkittäviä ihmisiä, ja opimme heiltä asioita, jotka jaamme ohjelmassa muillekin".

Tässä jaksossa perhe oli Yhdysvalloissa, Richmondissa. He tapasivat siellä ihmisiä, jotka työskentelevät parantaakseen orjuuden aiheuttamia arpia yhteisössä. Mielenkiintoinen oli heidän kuvauksensa Hope-yhdistyksestä, jossa orjien ja heidän hyödyntäjiensä jälkeläiset kohtasivat keskustelutilaisuuksissa.

Metodi oli melko yksinkertainen; istuttiin ringissä ja juteltiin asioista joita kulloinkin pidettiin tärkeinä tai ajankohtaisina. Keskustelun onnistumisen olennaisin tekijäkin valkeni.

"Välillä tuntuu niin hyvältä olla hiljaa ja kuunnella. Vaikka kukaan ei puhuisikaan." "Aluksi tuntui siltä, että kaikki aika on täytettävä puheella, mutta sitten opimme että hiljaisuus on hyväksi keskustelullemme."

Virtausta ja hallintaa. Luulen, että aina ei pysty ulkoapäin sanomaan, kumpi on niistä on käynnissä. Luulen että tämä on sitä kollektiivista tilannetajua, joka on aidon ymmärtämisen edellytys.

Siitä tulikin mieleeni:

"
I have a dream that one day this nation will rise up and live out the true meaning of its creed: "We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal."

I have a dream that one day on the red hills of Georgia the sons of former slaves and the sons of former slave owners will be able to sit down together at the table of brotherhood.

I have a dream that one day even the state of Mississippi, a state sweltering with the heat of injustice, sweltering with the heat of oppression, will be transformed into an oasis of freedom and justice.

I have a dream that my four little children will one day live in a nation where they will not be judged by the color of their skin but by the content of their character.
I have a dream today.

I have a dream that one day down in Alabama, with its vicious racists, with its governor having his lips dripping with the words of interposition and nullification — one day right there in Alabama little black boys and black girls will be able to join hands with little white boys and white girls as sisters and brothers.
I have a dream today.
" Martin Luther King jr. (US civil rights leader)

Hallinta vs. virtaus

Usko on pohtinut pelkoa, ja sitten olemme siirtäneet luovuuden tapporeseptin sähköpostikeskustelusta blogiin.

Mistä me olemme päätyneet sanoihin pelko ja tappo?

Koko blogi lähti liikkeelle "yksinkertaisen työelämän" (tai oikeastaan yksinkertaisen elämän) kaipuusta. Tuntui kuin sinänsä simppeliä hommaa - minä palvelen sinua, sinä jotakuta toista... ketju jatkuu ja joku palvelee minua - ei ollenkaan muistettaisi, vaan kaikki huomio menee keskinäisiin valtapeleihin ja oman egon pystyssä pitämiseen?

Jos keskitymme toistemme palvelemiseen, on kaikilla hyvä olla - eikö olekin yksinkertaista. Jos keskitymme toistemme nokittamiseen ja arvojärjestyksen määrittelyyn, on kaikilla paha olla - ja elämä on monimutkaista.

Olemme myös puhuneet hallinnan ja virtauksen tasapainosta.

Kaikki puhuvat virtauksen (=luovuus, yksinkertainen ja luonnollinen asioiden sujuminen, vaivattomuus ja kilpailemattomuus) puolesta, mutta kun ympärilleen katsoo, arjen käyttäytyminen ilmaisee hallintaa ja pelkoa.

Molempia ei voi saada, otetaan mieluummin hallinta - näin ilmeisesti ajatellaan. Ja silloin ollaankin tuossa luovuuden tapporeseptissä. Ollaan muuten usein kotonakin - kuinka monessa perheessä oikeasti siedetään luovaa lasta, meinaan siitä luomisesta tulee usein meteliä ja sotkua?

Eräs tarina kertoo pojasta, joka oli innostunut kotivideoiden tekemisestä - erityisesti kauhutarinoiden. Erääseen pätkäänsä hän tarvitsi rekvisiitaksi verta ja pyysi äitiään tekemään ämpärillisen tomaattisosetta, heiteltäväksi keittiön seinille. Ja mitä äiti teki? Ämpärillisen tomaattisosetta, auttoi sen heittelemisessä keittiön seinille, auttoi filmin teossa, siivosi keittiön - ja nauroi päälle sekä kannusti poikaansa.

Pojan nimi on muuten Steven Spielberg.

Minusta tuntuu, että aika useat kyllä tajuavat tämän tapporeseptin ja tekevät silti juuri niin. Kyseessä on valinta: hallinta vs. virtaus. Mieluummin luovutaan virtauksesta (eli luovuudesta) kuin hallinnasta, kontrollista, väärin ymmärretystä vallantunteesta. Monet johtajat pelkäävät tilannetta, jossa kaikki työntekijät alkavat ajatella riippumattomasti ja luovasti - kuka työt tekee?

On pakko kysyä vastakysymys: kuka uudet työt ja markkinat luo?

Hallinta vs. luovuus ei tietenkään ole joko-tai, kaksi ääripäätä, vaan jatkumo. Jokaiselle tilanteelle on olemassa "sopiva" yhdistelmä hallintaa ja virtausta. Kyse on siitä, osataanko kollektiivisesti aistia tilanteita ja joustavasti sekä hallita että virrata.

Terveisin Oiva

Luovuuden tapporesepti

Olemme Oivan kanssa harjoittaneet systemaattista kehittämistyötä yritysmaailmassa, kutsumalla yhteiseen pöytään ihmisiä ja luomalla tilanteita, joissa ajatusten ja kokemusten jakaminen on mahdollisimman helppoa ja luontevaa. Kutsumme näitä tilaisuuksia forumeiksi. Oiva käynnisti alkuviikolla mielenkiintoisen sähköpostivyörytyksen oheisella lehtileikkeellä.

Muutaman kymmenen henkilön sähköpostilistalta kertyi kommenttivyöry, josta yksi oli tämmöinen.

"Repliikistä vähän kuultaa läpi julkisen puolen allergia työn tulosten mittaamiselle.
Mutta on tässä pointtikin:
Jos sinulle annetaan tavoitteet, niin pitää myös antaa valtuudet ja toimintavapautta niiden saavuttamiseen.
Ja kääntäen: jos sinulle annetaan valtaa, niin joudut alistumaan siihen, että aikaansaannoksiasi arvioidaan.
Vallaton vastuu uuvuttaa ihmisen, vastuuton valta yhteiskunnan."

Palautteen määrästä innostuneena ja sähköpostiviestimen tukkeutumisesta huolestuneina päätimme ehdottaa keskustelun siirtämistä tänne blogistaniin.

Mielenkiinnolla odotamme, mitä siitä seuraa ;-)

Pelkokerroin

Tunnustan, olen ollut pitkään poissa ja kaiken huipuksi käynyt vieraissa. Olen siis käyttänyt "verkkoelämälle varaamani aikaslotin" oman kirjoittamisen sijasta toisten kirjoituksiin uppoutuen.

Kolmessa viikossa minusta on tullut Kemppisen fani, samalla kun olen seurannut myötätunnolla Virtaskaa ja ihaillut Rakastuin runoon ja Elämää Utössä -kirjoittajien kovasti omasta arjestani poikkeavaa arkipäivää.

Samaan aikaan otin yöpöytälukemisekseni Linnan Täällä pohjantähden alla-trilogian jatkoksi Sotaromaanille.

Synteesi?

Ei lordi mikään uusi ilmiö ole. Kyllä siitä hahmosta ja koko tyylilajista löytyy jotain meille yhteistä ja ominaista. Kaurismäki ammentaa voimansa samasta lähteestä kuin koko muukin synkistelygenre, joka alkaa muotoutua hitaasti mutta varmasti suomalaisuuden tunnusmerkiksi ja voimavaraksikin. Meidän kulttuuripanoksemme globaalisaation vauhdittamalle kulttuurien markkinapaikalle on itsestään selvästi "voimaa vitutuksesta".

Rohkenin käyttämään näinkin vulgääriä ilmaisua luettuani arvostamani oikeusprofessorin kirjoitusta peloista ja pornomummoista.

Sitä edeltänyt Pelko -kirjoitus sai minut kyseenalaistamaan yhden oman teoriani, mikä on harvinainen ja siksi virkistävä ilmiö. Olen jo jonkin aikaa hyväksynyt käyttöteoriakseni yksiselitteisen käsityksen pelosta rakkauden vastakohtana tai sen puutteena. Seuraava Kemppisen lause sai minut miettimään mustavalkoisen yksinkertaistukseni uusiksi.

"Ja mietin, miksi lapsuudenkuvauksista on niin usein sensuroitu selittämättömän pelko, vaikka se on useimpien muistoissa kokemuksista päällimmäisenä."

Kyllä se oikeasti taitaa olla niin, että maailmasta löytyy edelleenkin paikkoja ja tilanteita, joista ei pelkästään yksinkertaistetuilla elämänohjeilla päästä kuivin jaloin yli.

Omaksumani filosofia, jonka mukaan ihminen valitsee itse oman suhtautumisensa ilmiöihin joita hän kohtaa, voi sinänsä pitää paikkansa, mutta ei se silti tarkoita sitä että maailma muuttuisi harmoniseksi paikaksi, josta onnistunut mielenhallinta ohjaa sujuvasti lävitse aina vain opettavampiin haasteisiin.

Oikeassa elämässä tapahtuu peruuttamattomia tragedioita, joista osasta voi ottaa oppia ja osasta yritetään vain toipua. Silti, tai ehkä juuri siksi, elämä on kaunis ja mielenkiintoinen kokemus.

Kun Sotaromaani retusoitiin Tuntemattomaksi sotilaaksi, poistaen siitä arkiset rosoisuudet ja roisi kielenkäyttö, saatiin lopputulokseksi eri tarina.

Esimerkki poistetusta osuudesta: "Vähitellen maailman paras metsätaistelija oppi olla möllöttämään. Hän kesti sillä keinoin asemasodan hivuttavan sielullisen kidutuksen, mutta siitä pidemmälle ei sekään auttanut. Vuonna neljäkymmentäneljä oli suomalainen sotilas alaston sielultaan. Ja kaikki se johtui tuosta "meidän poikamme" propagandasta, jonka tekijät luulivat, että senkaltainen klovninleperrys olisi riittävä lääke torjuttaessa kuolemanpelkoa ja uupumusta ihmissielusta."

Suoraa puhetta, joka tuntuu edelleenkin uskottavalta ja ajankohtaiselta. Firman tiimipäivät korpihotellissa eivät huijaa ketään, jos toiminnan suunta on hukassa ja oma työpaikka jatkuvasti katkolla riippumatta työtahdista tai sen tuloksista.

En tarkoita tällä sitä, etteikö virkistyspäivistä olisi mitään iloa, mutta vielä hyödyllisempää voisi olla rakentaa sellaista ilmapiiriä ja toimintakulttuuria, jossa uskaltaisi olla joskus huonollakin tuulella ja päräyttää vähemmän rakentavasti ajatuksensa toimitusjohtajan tavasta kohdella toisia. Sillä edellytyksellä että kykenee siihen selvinpäin.

Tämmöinenkin voisi olla mahdollista, jos olisi sellainen työpaikka jossa henkilöstö luottaisi omaan työmarkkina-arvoonsa eikä pelkäisi johtoaan ja johdolla olisi niin paljon voimia ja uskoa omaan osaamiseensa, että jaksaisi joskus ottaa vastaan toistenkin paineita.

Oltaisiin lähimmäisiä, ei alaisia eikä yläisiä.

Variksen poikia

Hieno tarina, kyllä Toivoa on.

Tuo mieleen alkuperäisen mottomme eli HYVÄn. VÄhemmän ahmimista, jätetään muillekin - vanha oppi, jonka lapset tuntuvat tietävän ja meidän sukupolvemme unohtaneen.

Muistuupa mieleen, kun olimme poikien kanssa metsässä hiippailemassa, kepit kädessä, leijonien varalta kuulemma. Pojat kaatoivat yhden hirven, minä sain kantaa sen kotiluolaan. Pojat keräsivät oksia ja teräviä kiviä, raahasivat ne pihaan ja istuivat tohkeissaan veistelemään keppejään niillä kivillä. Minä hytisin kylmissäni ja taisin vilkaista kännykkääni, kun alhaalta kuului ääni: "istupas isi tähän nuotiolle, niin me näytetään sullekin... ukki on kertonut, että näistä puunkuorista voi tehdä vaatteita... ne veistellään irti näin, ja sitten niistä punotaan lankaa... ukki on kertonut kaikea muutakin, miten metsästetään ja tehdään maja ja sellaista..."

Katselivat minua kuin väliinputoajaa, suurta Perinteenhukkaajaa, jonka takia ikiaikainen ihmiskunnan selviämisviisaus melkein hukattiin - onneksi ukki muisti ja selitti heille, miten metsässä selvitään hengissä.

Minä olen aika peto, kun pitää viisastella powerpointilla ja lähetellä sähköposteja, mutta jos sähkö loppuu ja perhe täytyy pitää lämpimänä ja ruoassa ilman luottokorttia ja ostoskeskusta, niin silloin... no, onneksi ukki on selittänyt asiat meidän pojille.

Pojat ovat tämän kyllä huomanneet, ei ole meidän iskä käytännön mies, ei ole:

Kun tulin tänään kotiin töistä, oli vastassa kaksi säihkysilmäistä ja punaposkista poikaa, jotka olivat tehneet ystävänpäivälahjoja äidille ja isälle (!)

Eivät jaksaneet pitää salaisuutta, vaan kertoivat samantien, mitä olivat tehneet. Äiti saa kuulemma sydämen, ja iskä variksen. "Kun sä aina unelmoit, että sä lennät!", riemuitsivat pojat.

Kraa kraa, Toivolla on siivet.

- Oiva

Toivo elää!

Olen joskus ajatellut, että ihmisen kehityskaari onkin toisin päin kuin yleisesti uskotellaan. Syntyessään lapsi on luonnostaan yhtä maailman kanssa, kasvaessaan keskittyy elämään, tuntee ilon ja surun, havaitsee ja vaistoaa kaiken ympärillään, suhtautuu luontevasti ja uteliaasti maailmaan ja riemuitsee elämän pienistä iloista.

Kasvava lapsi toteuttaa siis vaistomaisesti kaiken sen, johon keski-ikäisiä hyvin kasvatettuja ja koulutettuja "sivistyneitä" ihmisiä yritetään valmentaa kalleilla itsensä johtamisen ja toteuttamisen kursseilla.

Onneksi meillä aikuisillakin on mahdollisuus oppia lapsiltamme. Jos siis olemme hereillä ja vastaanottokykyisiä.

Tapahtui taannoin lähikaupassa:
Yhdeksänvuotias tyttöni ihastui kotona ruokapöydässä maistamaansa erikoisleipään aivan totaalisesti. Sitä maiskuteltiin ja ihasteltiin ennen näkemättömällä tavalla. Useampaan otteeseen hän jaksoi muistuttaa, että seuraavalla kauppareissulla pitää muistaa ostaa lisää sitä samaa herkkua. Tuli se kauppareissu ja löysimme leipähyllyn. Huomaan hyllystä löytyvän enää kolme pakettia himoittua herkkua. Kiirehdin askeliani jotta varmasti ehdin hamstraamaan.

"Näistä näyttävät muutkin pitävän, mutta onneksi on vielä muutama jäljellä." totean minä ja lappaan kaikki kolme pussia leipää kärryymme.

Tyttö katsoo vähän kuin häpeissään isäänsä, alentaa ääntään ja kuiskaa vaativalla äänellä: "Iskä! Et saa ottaa kaikkia....nyt muille ei jää yhtään!!"

Uskotko, Oiva, että meillä on vielä Toivoa?

-Usko

NYT!

Tänä aamuna sattui jotain merkillistä, minäpä kerron...

Tehtävänäni oli herättää kaksi 5-vuotiasta poikaani , pukea ja viedä päivähoitoon. Ulkona pimeää ja -25 astetta. Minusta se oli kamalaa, mutta pojat olivat täynnä intoa - "se on viisi astetta kylmempää kuin eilen, iskä, tajuutsä?!"

Aikataulu. Vaatteet päälle, autanko minä kun näyttää sujuvan hitaasti... en edes ehtinyt sanoa sitä, kun minut heitettiin lastenhuoneesta ulos - "älä kato kun mä puen!"

Minuakin aina katsotaan kärsimättömästi töissä, ajattelin ja kaadoin itselleni kupin kahvia.

Kun oltiin eteisessä, haalarivaiheessa, kiire-piru iski taas minuun ja minulta lipsahti, että "haalarit päälle, nyt mentiin".

Toinen pojista kääntyy ja katsoo silmiin: "kuules iskä, kiirettä ei ole olemassakaan!"

Haen toisen kahvin ja katselen hartaana, kun kaksi nuorta zen-munkkia suorittaa aamun haalarimeditaatiotaan. Päätän olla odottamatta mitään; tämä hetki on ikuinen ja kullankallis, parempi kuin mikään tuleva hetki. Minä katselen nyt poikiani, ihan hiljaa ja tarkkaavaisesti.

Kun pojat on viety, palaan kotiin ja luen Uskon viestin. Usko kirjoittaa sodasta. Minulta on isoisä kaatunut sodassa, en ole häntä edes tavannut, mutta näen menetyksen joka päivä oman isäni silmistä. Sodilla on taipumus periytyä.

Pysähdyn, ajatus töihin lähtemisestä häviää jonnekin, enkä lähde perään etsimään. Kuuntelen hengitystäni, omaa virtaamistani sisään ja ulos. Kämmenselät alkavat lämmetä ja kihelmöidä. Katson käsiini, huomaan ihoni, vereni virtauksen, hermot, lihakset, jänteet. Mihin olen näitä käsiä käyttänyt? Olenko koskettanut tarpeeksi hiljaa, kunnioittavasti, rakkaudella?


Ajatukseni pysähtyvät, mieleni on hiljaa. Yht'äkkiä huomaan koko kehoni, tunne alkoi käsistä ja sujahti kaikkialle. Kuulen jokaisen soluni riemuitsevan elämästä ja yhdessäolosta.

Sota ei ole ulkona, se on sisällä, meidän sydämissämme. Se ei ole huono juttu, päinvastoin: koska se on ihan lähellä, sille voi tehdä jotain. Sota ja hätä omasta mielestä on ihan helppo lopettaa, ihan heti, samantien. Ei vaadi vaivaa, ei maksa mitään, ei kestä kauan.

Hengitä, katso käsiisi... sota on ohi, rauha on NYT.


- Oiva

Sweet and sour...

Olemme valinneet painottaa ajatuksissamme ja kirjoituksissamme ratkaisuja ongelmien sijasta, ja uskoa että positiivisuus on hyödyllisempää kuin kyynisyys. Vähintäänkin se tarjoaa paremman mielen, kuin päättymätön valittaminen tilanteessa jossa kuitenkin sisimmässään tietää kuuluvansa ihmiskunnan onnekkaimpien ihmisten joukkoon.

Vai onko se sittenkään totta?

Ilmaston muutos ja suhtautuminen siihen on lyönyt lävitse mediassa ja kahvipöytäkeskusteluissa kiihtyvällä tahdilla. Tuskin kukaan olisi uskonut muutama vuosi sitten, että Shellin hallituksen puheenjohtaja perää energian säästämistä ja vannoo tuulivoiman nimeen. Tämmöiset höpinät olisi voinut kuitata huonona vitsinä vielä vuosituhannen vaihteessa tai vieläpä pari vuotta sitten.

Sosiaaliset ohjelmistot ja web 2.0 ovat ainakin allekirjoittaneen mielestä avanneet aivan uuden maailman tosi-tv:n ja iltapäivälehti-mediaviihteen kylkeen tai tilalle. Ihan vakavasti otettavat ihmiset puhuvat kuluttamisen vähentämisestä tai työn ja perheen yhteensovittamisesta. (Ei ehkä kuitenkaan vielä työn sovittamisesta perhe-elämän ehtoihin?)

Kuulun Oivan kanssa samaan "klaaniin", mutta siltikään minusta ei ole itsestään selvää sanoa ääneen, että olemme tilanneet mahdolliset vastoinkäymisemme niistä jotain oppiaksemme.

Se kyllä tuntuu jotenkin karulta toteamukselta. Toisaalta se on samaan aikaan lohdullista.

Olen viime aikoina löytänyt käsistäni yhä useammin viime sodista kertovaa kirjallisuutta; viimeksi luin "Suomi taisteli" kirjasta Helvi Hämäläisen proosaa käpykaartilaisesta, joka kamppaili häpeän tunteensa kanssa, kun hänen vaimonsa kävi tuomassa metsäkojulle tietoa kylällä käynnissä olevasta ajojahdista. Minun ikäiseni päähenkilö kamppaili itsensä kanssa, kun ei kyennyt toimimaan sota-ajan isänmaan odotusten mukaisesti. Huomaan itse etsiväni sota-ajan kirjallisuudesta yhteyttä kauan sitten kuolleeseen pappaani, jonka kanssa en silloin parikymppisenä osannut keskustella.

Välillä tuntuu, kuin olisimme nytkin sodassa. Retoriikka on väkevää ja yksi totuus vallitsee. Siviiliuhreja syntyy niin maanteillä, kuin huumeluolissa, vastaanottokeskuksissa ja huostaanotoissakin. Bruttokansantuote on pilvissä, niin kuin konsanaan Korean ja Vietnamin sotien aikaan. Samaan aikaan on kuitenkin vahvistumassa totuus kahdesta totuudesta. Voittajien ja voitettujen maailmat eivät vain tällä kertaa erotu raja-asemilla, vaan pankkitileillä ja kaupan kassoilla. Vai aukeisiko nykyinen raja railona sittenkin jossain ihan muualla?

Entäpä jos tällä kertaa voittajan tunnistaisikin pelkästä mielenrauhasta? Jospa voittaminen ei edellyttäisikään äärimmäistä uhrausta vaan pelkästään yksinkertaista valintaa? Olla onnellinen tässä ja nyt. Siitä mitä on, varsinkin koska se ei ole ihan vähän.

Edellytykset meillä on olemassa paljon enempään kuin annamme itsemme uskoa. Se tosin edellyttää samalla useimpien viime vuosikymmeninä kokoon kurottujen uskomusten purkamista, eikä se ole ihan vähän se. Se, mitä kutsutaan tieto- ja hyvinvointiyhteiskunnaksi tuntuu yhä useammin uskomus-, elämys ja hämmennysyhteiskunnalta.

Viktor Frankl, oli keskitysleirit läpikäynyt psykoanalyytikko, joka kokosi analysoidut selviytymiskokemuksensa kirjaksi. Sen keskeinen sanoma on, että ihminen ei voi valita aina elämäntilanteitaan, mutta hänellä on aina mahdollisuus valita suhtautumisensa niihin.

Frankl kutsuu tätä ominaisuutta ihmisyyden olennaiseksi sisällöksi.

Melkein kuulen, kuinka pienviljelijäpappani tuhahtaa tälle ja lähtee ojankaivuuseen palstalleen, jonka on juuri raivannut umpimetsään. Viiden vuoden sotareissun jälkeisellä "toipumislomallaan"...

Mitä sanot?
Synkkääkö....?

Sanoisin mieluummin, että realistisen toteavaa, lähes onnellisen miehen ihmettelyä :)

-Usko

Jos joudut umpikujaan...

Olemme kääntymässä nykyisen (työ)elämänmenon voivottelusta kohti muutosta, kohti jotain HYVÄä - Hitaampaa, Yksinkertaisempaa, VÄhemmän uuvuttavaa meininkiä.

Edellinen lause pätee ainakin tähän blogiin, on tullut aika pohtia muutosta. Mutta kuvaa se tätä aikaakin, muutos värähtelee aivan pinnan alla, se on jo käynnissä, elämme uuden ajan kynnyksellä.

Epäiletkö? Ilmastokaan ei pysy paikallaan, kokonaiset jäätiköt ovat lähteneet liikkeelle, niin navoilta kuin sydämistäkin.

On olemassa zen-sanonta, joka kuuluu osapuilleen näin: "Jos joudut umpikujaan, muutu - muuttuneena pääset läpi."

Me olemme umpikujassa. Tulemme siis muuttumaan. Vai olemmeko umpikujan itsellemme aiheuttaneet, jotta saisimme muututtua?

Terveisin Oiva

Stressihermon luomuhoitoa

"Paskantärkeyden poistaminen" kuulostaa melkeinpä pelottavalta. Ihan kuin oltaisiin tekemässä jotain lobotomian sukuista operaatiota. Arvaan että pelkästään asiasta puhuminen saattaa luoda lisää tärkeyttä tai jotain muuta pelonsukuista tunnetta.

Pitäisi ehkä ymmärtää paremmin ilmiön luonnetta ja taustoja, jotta sen palauttaminen takaisin sinne mistä se on tullutkin voisi helpottua.

Googlataanpa ko. termi ja katsotaan, mitä jää haaviin.

"Kieltämättä, paskantärkeys onkin piirre jolla hyvin sopeutuu pääkaupungin elämään. " "Kyynisyys on itse asiassa katkeruutta, joka yritetään verhota ylimieliseen "olen kaiken kokenut, mikään ei voi minua enää liikuttaa". Silloinhan ei mikään mene enää eteenpäin. Ollaan pystyyn kuolleita. Ainut mihin ylletään on paskantärkeys (ehkä itsesääli)." "
"Porukka on yllättävän avointa ja rentoa. Parempien duunien jäykkyys, kaksinaamaisuus ja paskantärkeys näyttäisivät olevan puuttuvat ominaisuudet tässä yhteisössä."
"Meillä on yksi elämä. Nuoruuteeni kuului seuraava runo. Se on entistä ajankohtaisempi nyt, kun keski-iän varovaisuus, sovinnollisuus ja paskantärkeys yrittää tukahduttaa Jumalan lapsen vapauteni....."

Pikainen googlaus vahvistaa ennakkokäsitystäni asiasta; paskantärkeys voi hyvinkin liittyä siihen, miten käsittelemme muutoksiin liittyviä pelkojamme.

Tällä oletuksella on mielestäni ihan ymmärrettävää, että konsultoinnin yhteydessä esiintyy paskantärkeyttä. Pääsääntöisestihän konsultit kohtaavat asiakkaitaan tilanteissa jotka ovat sekä asiakkaille, että konsulteille itselleen uusia, vieraita ja siten ehkä hiukan pelottaviakin.

Miten siis operoida pelotta ja potilasta pelottamatta?

"Wu Wei" sanon minäkin. Poista pelko, niin energia virtaa vapaammin. Tai pitäisikö pelon sijasta kohdistaa huomio johonkin, joka korvaisi pelon ja täyttäisi tilan luontevasti mutta vastustamattomasti? Tarkoitan sitä R-sanaa, josta puhuminen ei ole kovin yleistä varsinkaan siellä, missä asioita hoidetaan ammattimaisesti; "Muuten kaikki käy, mutta suulle ei suudella."

Tarkoittaisiko "wu wei" sitä, että rakastan itseäni ehdoitta ja sovellan samaa kaikkeen muuhunkin?

Semmoinen kuulostaisi aika vapauttavalta.

-Usko

"Wu wei shih Tao"

Pysähdytäänpä hetkeksi.

Olemme pyöritelleet monenlaisia ajatuksia, kiertäneet kuin kissa kuumaa puuroa. Mitäs olemme sanoneet?

Työ ja elämä, toisiinsa kietoutuneina, ovat menneet solmuun. Yksinkertaisesta ja selkeästä on tullut mutkikasta ja vaikeaa.

Miten aloitamme tien kohti yksinkertaisuutta, paluun oman itsemme ytimeen?

Taolaisilla on mielenkiintoinen käsite: "wu wei". Kiinan kieltä taitamattomana olen erilaisten käännösten armoilla: "tekemistä ilman tekemistä", "effortless doing", "ei-tekemistä", "non-interference" jne.

Tärkeää tuntuu olevan vallitsevien olojen, universumin lakien, ihmisluonnon ja ryhmien käyttäytymisen ymmärtäminen ja hyväksyminen. Wu wei tarkoittaa, niin luulen, puuttumattomuutta luonnollisiin energiavirtauksiin. Pitää ymmärtää tilanne, sen laajemmat yhteydet, energian olemus, virtauksen suunta ja voima - ja sitten on uitava taitavasti, omia vahvuuksiaan ja olemustaan hyödyntäen, tässä virrassa.

Tämä on vastoin kaikkea, mitä meille on opetettu. "Otsasi hiessä sinun pitää leipäsi ansaitseman". Meillä ponnistelu on arvossaan, ei lopputulos. Jokaisella työpaikalla on näytettävä ahkeralta, se joka saa helposti ja vaivattomasti hommansa hoidettua on pian vaikeuksissa.

Mitä tuo "non-interference" tai "asioiden kulkuun puuttumattomuus" voisi tarkoittaa?

Toisen ihmisen tappaminen on ääriesimerkki luonnolliseen virtaan puuttumisesta, samoin luonnon saastuttaminen. Toisen ihmisen henkinen alistaminen tai kiusaaminen, kunnioituksen puute tai yksin jättäminen, lapsen pakottaminen hänelle vastenmieliseen kouluun tai harrastukseen, yritys clousata kauppa heti, vaikka asiakkaan luontainen rytmi olisi hitaampi - luonnottomia tekoja, virtaukseen puuttumista.

Wu wei ei ole laiskuutta, se on oikein tekemistä - oikealla hetkellä, oikeassa tilanteessa, luonnollisin tilanteen vaatima teko eikä yhtään sen enempää, täysin ilman itsetehostusta.

Entä sodat, kurjuus, nälkä - eikö maailman epäkohtiin tarvitsekaan puuttua?

Se, että toisilla ihmisillä on liikaa ja toisilla liian vähän, on erityisen epäluonnollinen asioiden tila ja siis vaatii wu wei -toimintaa. Auttamista ilman itsetehostusta ja omaa intressiä, jopa omista etuoikeuksista luopumista ja tilanteen tasaamista, sitä tämän päivän maailma vaatii.

Kuten sanottu, olen kiinan kielen suhteen käännösten varassa. Otsikon lause "wu wei shih Tao" kuulemma viittaa siihen, että Lao Tzun teoksessa Tao Teh Ching jatkuvasti toistuva wu wei -käsite olisi koko jutun juoni: "wu wei on Tao".

Mitä se sitten meinaa?

Tuntuu kuin puuttumattomuus, itsetehostuksesta vapaa luonnollisten tekojen tekeminen universumin ja ihmisluonnon lakien mukaisesti, suomeksi sanottuna paskantärkeyden täydellinen puuttuminen yhdistyneenä myötätuntoiseen sydämeen ja rautaiseen elämän- ja ammattitaitoon... että siinä se on: yksinkertainen ja onnellinen (työ)elämä.

Olisiko tässä se resepti? Paskantärkeys ja oman egon sotkeminen kaikkeen sotkee kaiken. Olit Usko rehabilitoimassa konsulttien mainetta ja ammattia, ei kai konsulteissa muuta vikaa ole kuin tuo paskantärkeys? Eikä se ole ainoa ammatti, jolla on tämä ammattitauti.

Sano, miten ihmisestä poistetaan paskantärkeys?

Terveisin,

Oiva

Maailmanparantajat liikkeellä

Ryhmäistunnot sen kun paranevat, tällä kertaa vuorossa oli fasilitoijien forumi. (Lue: työkseen ryhmätyötä ohjaavien vertaisryhmä)

Olen itse naureskellut joskus televisiokeskusteluita, joissa toimittajat haastattelevat toisia toimittajia, mutta tämä on tietenkin eri juttu. Ohjaajat ovat nimittäin henkilöitä, joilla harvoin on minkäänlaista omaa työyhteisöä, he ovat joko jatkuvasti työkiertueella, yksityisyrittäjiä tai pienemmän organisaation ainoita oman lajinsa edustajia.

Maailmanparantajien kehityspäivillä yllättäen ei voivoteltukaan maailman hirveää tilannetta. Oikeastaan päin vastoin. "Seitsemällä veljeksellä" oli positiivinen suhde olemiseen ja tekemiseensä. Joku jopa tunnusti, että on päässyt irti pakonomaisesta parannustarpeesta, etenkin siellä, missä apua ei halutakaan.

Puhuttiin myös liiketoiminnasta (1/2 porukasta yrittäjiä) sekä siitä, onko tämänkaltaisessa auttamistyössä sallittua menestyä, ehkä jopa vaurastua ilman että leimautuu ahneeksi konsulttihuijariksi. Tämmöisiä juttuja konsultit ovat tottuneet lukemaan "itsestään selvinä totuuksina".

Ehkä osa konsulttien huonosta imagosta on ansaittuakin, enin osa mielestäni ei.

Tiedä sitten mistä johtuu, mutta ylivoimainen enemmistö tuntemistani konsulteista on moraalisesti valveutunutta väkeä. Ehkäpä keskimääräistä valveutuneempaa? Huikeista päivälaskutuksista on helppo puhua, vaan entäpä kokonaistienestit suhteutettuna työmäärään ja yrittäjäriskiin?

Viime vuoden Nobel-voittaja Yunus on ehdottanut itsensä Kapitalismin olemuksen muutamista. Yunusin mukaan yksinkertaisesti määrittelemällä yrittäjän käsite uudelleen. Siihen riittää jo se, että yrittäjällä olisi yhden motivaation lähteen, esimerkiksi voitontavoittelun sijaan kaksi tavoitetta, kuten voiton tavoittelu ja hyvän tekeminen ihmisille ja koko maailmalle.

Voisikohan konsultoinnin rehabilitoida samalla metodilla?


-Usko

powered by performancing firefox