Touhukasta olemista keskellä muutosta

Gordonin tapaamisesta ja viestistäkin on ehtinyt vierähtää melkein neljä viikkoa. Vihdoin olen kuitenkin saanut itselleni aikaa vastata ajatuksella huomioihisi tapaamisemme olennaisista ajatuksista.

Tapaaminen oli samaan aikaan sekä virkistävä, että jossain määrin kysymyksiä herättävä. Mietin vieläkin, voiko samaa suhtautumis- ja toimintatapaa oikeasti käyttää työelämässä? Monet tapaamisessa jotenkin itsestään selviltä tuntuneet asiat alkavat nyt jälkeenpäin mietityttämään.

Otetaanpa asia kerrallaan:

Muutos ja luonnollinen rytmi. Muutoksesta on kohkattu viimeiset vuodet sellaisella tarmolla, että sen merkitys alkaa jo hämärtyä. Muutos on jotain hyvin tarpeellista ellei suorastaan välttämätöntä. Muutos on kehittyvän maailman ja tehostuvan talouden ydinkäsite. Ne jotka eivät sitä ymmärrä, kuuluvat muutosvastarintaisten vähemmistöön, joita on tutkimusten mukaan aina noin 15% väestä ja joita ei siksi tarvitse sen kummemmin miettiä.

On helppo ymmärtää, että "kaikelle on aikansa" ja että "ajoitus ennen kaikkea". Mutta, mitä tehdä kun deadlinet paukkuvat ja kvartaali lähenee loppuaan?

Entä sitten kun oikeassa palaverissa pitäisi päästä eteenpäin mutta joukossa on niitä muutosvastarintaisia, jotka jäävät vatvomaan jotain lillukanvarsia, vaikka oikeasti homma on ihan selvä ja eteenpäin on pakko päästä?

Tuo irtipäästettävien juttujen seremonia oli niin ikään siellä palaverissa hauska juttu ja oikeasti uskonkin, että tarvitsisimme enemmän yhteisöllisiä riittejä ja seremonioita rytmittämään arkeamme. Muistan vieläkin, miten kevätpäätösten ja joulun jumalanpalvelukset olivat isoja juttuja ja niiden aikana kirkossa oli aikaa miettiä kaikenlaista, kun oli jäämässä vapaalle koulujakson päätteeksi.

Onhan niitä seremonioita vieläkin, mutta ei kovinkaan loogisissa paikoissa. Otetaan esimerkiksi työpaikan vaihdokset. Olen osallistunut kymmeniin läksiäisiin, joissa on syöty kakkua yhteisöstä lähtevän kollegan "muistoksi". Toisaalta en ole kertaakaan päässyt todistamaan yhteisön jäseneksi ottamisen juhlistamista tai mitään muutakaan seremoniaa. Ihmisiä tupsahtelee perehdyttäjän (parhaassa tapauksessa) kanssa työhuoneen ovelle jossa hän ehkäpä jo kahdettakymmenettä kertaa kertoo olevansa sejase ja tulevansa siihenjasiihen tehtävään. Eikö tulija ansaitse huomiota? Tulokahvit kunniaan! Tosin ei ole kovin luovaa eikä innovatiivista, että meillä on vain yksi seremonia, kahvin juonti kakun kanssa. Ellei se olisi niin tavattoman lapsellista, niin tulta ja ääntä voitaisiin varmasti hyödyntää Gordonin tapaamisia laajemmaltikin. Veikkaan että niillä on jonkin verran enemmän perinteitä ja vaikuttavuutta, kuin tämän vuosisadan riiteillä.

TO DO, NOT TO DO ja BEING LIST voisivat muuten olla hyviä ehdokkaita tulokkaan tervetuliaisseremoniaan. Nimitäin siinä tapauksessa, että olisi oikeutettua korostaa jotain muuta kuin tekemistä ja erityisesti sen määrää, jonka jokaisella tehokkaalla tuloksentekijällä täytyy tietenkin ylittää kaikki laadukkaan tuloksenteon edellyttämät mielekkäät raja-arvot. Ylibuukattu kalenteri on lähtökohtaisesti paremman työntekijän merkki, kuin sellainen jossa on vaikkapa kolmasosa ajasta varattu reflektointiin, ymmärryksen luomiseen ja opitun jakamiseen kollegoille.

Kiitän kuitenkin Gordonia todella mielenkiintoisesta palaverista ja lupaan osallistua seuraaviinkin. Aina kun ehdin ;-)

-Oiva-

To be or not to be...

Hi there, we had a good meeting, didn’t we? You asked me to put down some key ideas regarding our meeting, so here you are!

Always trust the evolving nature of change in your life and work. Move forward by taking the next natural step (the one that feels right). Moving ahead means letting go of where you are. This can take courage. Once one step is taken, the next natural step will become obvious.

Ask, "What do I want to let go of?" An exercise for you: Write on a piece of paper what you wish to let go of and then burn the paper. You with the other members burnt yours in the fireplace. This is a powerful symbolic step to letting go.

And another exercise: Prepare your own “Not To Do List” and have those you work with prepare theirs. After that, in the same way you prepare a “To Do List”, prepare a “Being List” setting out who you wish to BE and the qualities you wish to express. Have your people do the same. Why? BEING comes first. The quality of your being dictates the nature and the quality of your DOING…your actions. The better you are being, the better your actions and the better the outcomes.

Regards, Gordon.

Tarinointia forumilta palatessa

Huhhuijaa, olipa taas menoa... Gordon on kyllä hauska tarinaniskijä. Saamme varmaan pian Gordonilta kommentteja istunnosta, mutta sinä kyselit että miten minä tälle forumille osuin.

Minäpä kerron pienen tarinan…

… minä nimittäin uskon tarinoiden voimaan. Kun yksilöllä/tiimillä/organisaatiolla/ kansakunnalla/ihmiskunnalla on selkeä ja innostava tarina mielessä, se alkaa tapahtua. Kaikkea ei tarvitse suunnitella pikkutarkasti, suunta ja tahtotila sekä valmius tehdä kärsivällistä työtä saavat tarinan toteutumaan.

Kun vuosia sitten kosin erästä ihanaa naista, hän vastasi: "Sun pitää varoo mitä sä haluut, sillä sä saat sen". Myöhemmin opin, että repliikki oli alun perin Andy McCoyn. Tuo nainen on nykyisin vaimoni, eikä ainakaan minua kaduta yhtään varomattomuuteni.

Vaimoni ajatuksia en voi aina väittää ymmärtäväni, mutta Andyn luulen varoittaneen meitä kielteisten tarinoiden ja rajoittavien uskomusten voimasta. Mielessäsi oleva tarina toteutuu, omalla tavallaan ja ajallaan – oli tarinasi myönteinen tai kielteinen, tiedostettu tai tiedostamaton. Luo siis itsellesi myönteinen tarina ja anna sille tilaa toteutua.

Mutta siihen tarinaan…

Olen ollut IT-alalla n. 25 vuotta. Kaikenlaista on tullut tehtyä, ohjelmoinnista projektien vedon ja tuotekehityksen kautta konsultointiin.

Vuosia sitten menin peilin eteen, katsoin itseäni silmiin ja kysyin: ”kuule Oiva, mikä on yhteinen nimittäjä kaikissa kokemissasi asiakastilanteissa?” Oli tullut oltua monenlaisissa projektikokouksissa, ohjausryhmissä, ideointipalavereissa, excel-sulkeisissa ja kick-offeissa – ja tuntui siltä, etten ollut oikein niissä kotonani. Tulin lopulta siihen tulokseen, että yhteinen nimittäjä on IHMISET. Kaikissa palavereissa on ollut paikalla ihmisiä, erilaisia ihmisiä.

Meillä on muuten 5-vuotiaat kaksospojat, ja heillä perhepäivähoitajana ihmisalan rautainen ammattilainen, Pirjo-täti. Kun viiden lapsen tiimissä alkavat hiekkalapiot kolahdella kaverin otsaluuhun ja vuorovaikutuksen volyymi nousta, Pirjo-tädin rauhallinen ääni kuuluu kaiken yllä: ”kaikkien pitää leikkiä kaikkien kanssa!”.

Takaisin työelämään: Aloin siis tarkkailla ihmisiä, itseni mukaan lukien. Joskus ihmiset olivat innoissaan ja homma virtasi mukavasti. Aika usein ihmiset olivat peloissaan, raivoissaan, ahdistuneita ja kyräileviä. Muutoksia oli ilmassa, hiekkalaatikon rauhaa oli häiritty.

Olen ihmetellyt tätä asiaa jo vuosikausia, opiskellut psykologiaa ja kysellyt vaimolta… miksi me hukkaamme niin paljon energiaa keskinäisen nokkimisjärjestyksen selvittämiseen, hiekkalaatikon uudelleenorganisointiin ja sen sellaiseen? Itse homma olisi yleensä naurettavan helppo, mutta emme me tunnu ollenkaan ehtivän tehtävämme pariin. Aikuisten hommissa aika usein kaikki eivät leiki kaikkien kanssa.

Tästä alkoi muutos minun (työ)elämässäni. Vaikka teinkin edelleen tietohallintostrategioita tai muutoskonsultointia tai projektivalmennusta, päähuomioni oli ihmisissä. Huomasin pian, että useimmat asiakkaistani olivat yksinäisiä – luottamus muihin oli heikkoa, ja sen myötä kohtaamisten ja dialogin taso melkoisen matala. Yleensä yritettiin selvitä yksin monimutkaisista tilanteista, joihin olisi tarvittu useita näkökulmia ja rikasta vuorovaikutusta. Itse asiassa, jos ”kaikki leikkivät kaikkien kanssa” –kulttuuri olisi ollut vallitseva, useimpia käsillä olevia ongelmia ei olisi edes syntynyt.

Minä päätin opetella ”kaikki leikkivät kaikkien kanssa” –kulttuurin kätilöksi.

Minä siis muutin tarinaani, ja arvaa mitä: vastaan alkoi tulla uuteen tarinaani sopivia ihmisiä, kirjahyllystä alkoi hyppiä siihen sopivia kirjoja, telkkarista tulla juuri samaan asiaan liittyviä ohjelmia, lehdet olivat täynnä psykologian/sosiologian/filosofian koulutusohjelmia jne.

Ei auttanut mikään, oli hypättävä tarinaan mukaan. Löysin samalla taajuudella resonoivia kumppaneita, kaikkein mielenkiintoisin niistä oli Gordon. Hän kehitteli työtapaa, jolla ihmiset saataisiin ulos rooleistaan ja kohtaamaan toisiaan kiireettömässä dialogissa (luit oikein, kiireettömässä).

Gordonin forumin ajatus on yksinkertainen: haluamme luoda yhteisön, jossa keskinäinen luottamus ja arvostus ovat tärkeimmät arvot. Jotta kunnioittava yhteisö voisi syntyä, on ihmiset ensin saatava pysähtymään – se ei ole aivan yksinkertaista tällä koohotuksen ja vimman aikakaudella, muttei se ole mahdotontakaan.

Luottamus + arvostus + pysähtyminen = kiireetön kohtaaminen.

Olennaista on luoda forum-tapaamisista säännöllinen tapa. Luottamusta ei rakenneta yhdessä seminaarissa, vaan riittävän lyhyin väliajoin toistuvissa ja avoimissa, merkityksiä hakevissa keskusteluissa. Tavoitteena on ajan mittaan luoda jäsenistä mentoririnki, joka jakaa kokemuksiaan ja luo yhdessä mielen selkeyttä kaikkialta hyökyvän infotulvan alla.

Mutta se ei riitä. Kuka tahansa osaa olla rento ja kiireetön helpossa ympäristössä. Kiireetön kohtaaminen on vietävä ulos maailmaan, tehtävä siitä 24/7 elämäntapa. On löydyttävä aikaa ja läsnäoloa itselle, perheelle, ystäville, asiakkaille, kollegoille.

Onko tämä haihattelua? Olenko menettänyt järkeni, muuttunut pehmoksi – pomo ainakin tuntuu epäilevän sitä?

Kerron vielä yhden tapauksen työurani alkuajoilta: olin konsultoimassa suuren it-hankkeen projektijohtamista ja muutoshallintaa, asiakkaani oli ao. hankkeen hankejohtaja - ja alkuperäiseltä ammatiltaan psykologi (tämän kuulin vasta myöhemmin). Minä lipsautin, että ”kai niitä pehmojuttujakin pitää miettiä, mutta kyllä aikataulu ja budjetti on tärkein… kovat asiat ratkaisevat”.

(Jälkikäteen tarkasteltuna joudun toteamaan, että osoitin sillä lauseella olevani pihalla ja kykenemätön auttamaan asiakastani – todellinen ongelma oli ihmisten jaksamisessa ja motivaatiossa, toisin sanoen heiltä puuttui myönteinen tarina.)

Asiakkaani katsoi minua silmiin ja sanoi: ”Oiva hei, entäs jos ne pehmoasiat ovatkin se kova juttu?”. Ja silloin jokin päässäni – tai sydämessäni – sanoi KLIK!

Matkustan paljon junassa ja minulla on taskussa kirja nimeltä ”ZEN - Opas mielenrauhaan”. Avaan sen aina junassa satunnaisesta kohdasta ja lukaisen ao. ajatuksen, kirja ei ole koskaan pettänyt minua. Viime junareissulla siellä luki: ”jos joudut umpikujaan, muutu – muuttuneena pääset läpi”.

Gordon ja tuo asiakas pistivät minut muuttumaan, ja sille polulle kuuluu tämä forum sekä ajatus itsen ja muiden kiireettömästä kohtaamisesta. Ja jotenkin minusta tuntuu, että "yksinkertainen (työ)elämä" on saman polun varrella?

- Oiva -

Innovatiivinen maailmanparantaja?

Hommat pitäisi hoitaa asiallisesti, siitä olen samaa mieltä kaverisi Gordonin kanssa. Aikuisten ihmisten outo tapa hoitaa omia turhaumiaan työpaikalla alaisia ja kollegoita pompotellen on ihme juttu.

Eläinkuljetuksista on tarkat säännöt, joita jopa valvotaan etteivät eläimet kokisi turhaa stressiä teurasmatkallaan.

Kuitenkin jopa näitä lakeja laativissa ihmisten työpaikoissa (en tunne tapauksia, mutta yleistän ihan arvauksella) aiheutetaan ajan, rahan ja hyvinvoinnin heikkenemistä turhamaisten/loukattujen henkilöiden toimesta. Eikä kukaan puutu asiaan!?

Viime viikkoina on näkynyt lehdissä kahdenlaista viestiä, ja sisällöltään täysin päinvastaista, työajasta ja sen pituudesta.

Suomalainen tehtaanjohtaja on todennut julkisessa puheenvuorossaan, että ellei työpäivää pidennetä tunnilla tai parilla, ei meillä ole mitään toivoa pärjätä kansainvälisessä kilpailussa.

Samaan aikaan Harvardin professori, Putnam nimeltään, ihmettelee miksi yhteiskunta antaa yritysten saastuttaa sosiaalista ympäristöään liian pitkillä työpäivillä, jotka vahingoittavat sosiaalisia rakenteita ja tulevat aiheuttamiensa vaikutusten vuoksi todella kalliiksi veronmaksajille.

Tuottavuudesta ja kilpailukyvystä puhuttaessa on jotenkin surkuhupaisaa että tietoyhteiskuntamme ei tunnu keksivän sen innovatiivisempia keinoja, kuin työajan pidentäminen ja henkilömäärän vähentäminen:-/

Esimerkki innovatiivisemmasta keinosta voisi nimenomaan olla kyykyttämisen lopettaminen ja ihmisten arvostuksen rakentaminen.

Ongelmana tämmöisessä maailmanparantamisessa vain tuppaa olemaan se, että ne paikat joissa olisi eniten kehittämistarvetta, ovat kaikkein huonoimpia tarttumaan muihin kuin noihin määrällisiin tehostamiskeinoihin.

Jos Gordon on keksinyt tähän viisasten kiven niin se täytyy tulla kyllä kuulemaan.

Nähdään!

-Usko-

Ihmiseltä ihmiselle

Huomenna sitten mennään, Usko!

Juttelin Gordonin kanssa - siis sen fasilitaattorin - ja tässä hänen sähköpostiviestinsä. Kyllä Gordon suomeakin osaa, mutta mieluummin se kirjoittelee englanniksi.

Huomiseen, Oiva.


Hello, I wellcome your friend to our Forum!

What is this all about, you asked on the phone.

I don’t like the way we run meetings… it’s always egos fighting egos, roles clashing to roles? We should learn to meet human-to-human, with respect and genuine listening.

There’s always some pressure in business meetings, selling and negotiating. If we want to be really effective, we must get rid of this artificial pressure that's keeping our spirit down.

You must respect yourself, before you can respect others. You must also trust the process of opening up. You must tap into your essence, be who you really are. I know that’s against our normal thinking, but on the other hand, it can’t be so hard – even children can do it!

Here are some key transformations we're looking for:

From role-relating to human-relating; From negotiating against someone to open dialogue with a win-win attitude; From lecturing to interactive sharing and listening; From quick-fixes to enduring habit of respectful dialogue; From fixed targets to going beyond expectations; From doingness to beingness, from ”busyness business” to slowing and calming down; From consuming energy to creating it; From reactive crisis-meetings to proactive building of trust;

I look forward to meeting your friend, we'll talk more about this on the forum!

Regards,

Gordon

Aamuhetki kumman kallis

Kiitos kutsusta!

Aamukahvit hyvässä seurassa kuulostaa mukavalta ajatukselta, mutta mitäs työnantajasi siitä sanoo? Ethän sinäkään ole mikään vapaaherra tai yksityisyrittäjä?

Kun sanotaan, ettei ilmaisia lounaita ole, niin se yleensä tarkoittaa sitä, että aina kun rahaa kulutetaan, jollakulla on tavoitteena saada se poikimaan.

Harrastuksethan ovat tietenkin luku sinällään, mutta kun työaikaa käytetään jonkin asian tekemiseen, on se myös rahan käyttöä ja taas herää sama kysymys.

Olen osallistunut monenlaisiin ryhmiin ja yhdistyksiin, ja aina törmännyt samaan haasteeseen; ihmisillä ei kertakaikkiaan tunnu olevan aikaa tai energiaa valmistautua mihinkään asiaan, joka ei ole aivan pakollinen työssäpysymisen tai tavoitteiden kannalta.

Vaikken mielestäni mikään epäilevä Tuomas olekaan, on mielestäni silti aika uskomatonta jos olet löytänyt porukan, jossa ei tehdä kauppaa, jossa ryhmä ohjaa itseään ja valmistautuu tapaamisiin. Jokainen näistä kolmesta on haasteellista yksinäänkin, kaikkien toteutuessa sitä on melkeimpä vaikea todeksi uskoa.

-Usko-


PS Syksyn kunniaksi kannattaa käydä katsomassa Pekka Niittyvirran realistisia postikortteja Helsingistä :o),

Jos minä vähän kerron, kun olen ollut...

Minäpä olen ollut, vaivattomassa palaverissa meinaan. Oikeastaan useassa, olen törmännyt yhteen proukkaan, joka on... no, vaivaton.

Se oli vähän hassu tilanne, kuulin yhdeltä kaverilta keskusteluryhmästä ja ajattelin että taas yksi kahvikerho... mutta menin kuitenkin kurkkaamaan, että mitä ne siellä puuhaavat.

Kutsuivat sitä forumiksi. Minä ajattelin roomalaisia ja toogabileitä.

Mutta sitä meininkiä minä ihmettelen, kuukausikaupalla olen sitä ihmetellyt ja kokouksissa käynyt. Tunnelma on jollain lailla... kevyt. En minä keksi muuta sanaa, siellä on kevyt tunnelma.

On meillä aina jokin aihe, sinne kutsutaan vieraspuhuja alustamaan - tai aika usein se on joku jäsenistä. Siinä on yksi mielenkiintoinen piirre: jäsenet päättävät, mistä keskustellaan. Sitä ei oikeastaan vedä kukaan - siellä on yksi heppu, joka kutsuu itseään fasilitaattoriksi, mutta ei se kontrolloi meininkiä ollenkaan, on vaan täysillä mukana. Se on varmaan aloittanut tämän homman, mutta nyt kun se pyörii itsekseen, se ei puutu asioihin.

Mutta jäsenet päättävät, ja se on minusta kova juttu. Homma ikäänkuin säätää itse itseään. Jos joku lähtee ryhmästä pois ja uusia tulee tilalle, alkaa meininki itsestään liikkua kohti uuden kokoonpanon haluja - koska kukaan ei ulkoapäin keksi aiheita ja puhujia, vaan jäsenet itse tekevät sen.

Aina kun lähden pois forumilta - me kokoonnumme kerran kuussa aamiaiselle - minulla on kumma olo. Päässä surisee, mutta mukavalla tavalla. Askel on kevyt, ajatus on kevyt. En saa oikein hommia tehtyä, ajelehdin. Ja sitten, pienellä viiveellä, alkaa tulla ideoita. Kaikenlaisia ideoita, jotkut töihin liittyviä ja jotkut elämään. Sitten minä naureskelen niille, vilkuilen ympärilleni ja ajattelen, etteivät nuo toiset tiedä mitä minä mietin.

Sitten minä unohdan ne ideat ja jatkan töitäni. Mutta yksi kumma juttu siinä on: kun katson taaksepäin, ne ideat ovat alkaneet toteutua. Ikäänkuin itsestään, ihan kuin niillä olisi oma älykkyys ja tahto, paljon omaani suurempi?

Mutta ei sitä oikein voi selittää, se on koettava. Usko, lähdetkö mukaan? Minä olen jäsen ja minulla on oikeus tuoda sinne kenet tahansa, jos minusta tuntuu että forum kaipaa juuri sellaista tyyppiä sinne. Minä haastan ryhmän tuomalla paikalla epäilevän Tuomaan... tule mukaan, siitä tulee hauskaa!

- Oiva -

Vaivattomia ajatuksia?

Ihme höpötystä? Eihän kukaan itseään arvostava (lue:arvostusta epätoivoisesti kaipaava) ihminen uskalla sanoa tekevänsä vaivatta oikeastaan yhtään mitään!

Vaivattomuus ei ole kulttuurissamme arvostettua eikä ehkä tavoiteltavaakaan. VAsta kovan ponnistelun jälkeen voi sanoa ansaitsevansa oluen/saunan/rentouttavan lepohetken nojatuolissa.

Olen itse saman taudin kantaja. Suoraan sanottuna en muista olleeni vaivattomassa kokouksessa. Asiat ovat joskus voineet sujua yllättävän mukavasti ja selittämättömän tuloksellisesti. Mutta heti kun olen huomannut asianlaidan minua on alkanut vaivata ajatus että jotain on jäänyt tekemättä. Ei ole varmaan yritetty eikä ponnisteltu tarpeeksi. Enemmänkin olisi voinut saada aikaan? Ihan varmasti...taitaa olla parasta varata seuraavaan tapaamiseen tiukempi agenda .... tai tarkistaa tavoitteita?

Kuules Oiva, mitä sitten jos asiat virtaavat vaivatta? Miten voin osoittaa merkitykseni ja sen että olen panostanut täysillä hommaan?

Tottakai lapsenmieli tekisi hyvää, mutta jonkun täytyy kantaa vastuu hommista ja ottaa se vakavissaan, jotta lapset saavat olla lapsia. Osoittaa että ihan vakavissaan tässä ollaan näiden hommien kanssa ja hiki päässä painetaan. Yhtään kovempaa ei enää pääsisi, jos ei sitten ole ihan pakko.

Ponnistelematon virtaus? Alamäkeä vaan... sulavasti ... määrätietoisesti...luonnollisesti ... aina maaliin saakka.



-Usko-

Palaverin sietämätön vaivattomuus

Hmm... hiljaisuuteen vetäytyminen kuulostaa hyvältä. Sitä varmasti aika ajoin tarvitaan. Toisaalta, ongelmat ratkotaan yhdessä, ei vetäytymällä. On siis opittava tulemaan toimeen, silmästä silmään elämän todellisissa tilanteissa.

Eikös virikkeiden maksimointi ole juuri sitä, mitä lapset tekevät?

Lapset ovat läsnä siinä virikemyrskyssä, ottavat sen sellaisena kuin se on. Lisäksi he nukkuvat paljon, näkevät unia ja leikkivät virikkeillään.

Me aikuiset ahmimme virikkeitä, mutta emme sulata ruokaamme. Meiltä puuttuu leikkimieli, ja mielen leikki. Otamme kaiken niin vakavasti, että se tappaa meidät. Emmekä me nuku ja uneksi tarpeeksi.

Lapselle elämä on iloa tässä ja nyt, aikuiselle kuolemanvakavaa kilpailua jostain aarteesta tuolla ja sitten kun.

On ihan selvää, ettei voi olla maailmaa ilman lapsia. Ei taida toimia sen paremmin maailma ilman aikuisiakaan? Mutta ripaus lapsenmieltä ja ajatuksen keveyttä tekisi kaikille aikuisille hyvää.

Se voisi muuttaa monta työpaikkaa tehokkaista tehtaista vaivattoman aikaansaamisen keitaiksi.

Haluaisin keskustella vaivattomuudesta. Oletko sinä Usko koskaan ollut vaivattomassa kokouksessa? Mitä siellä tapahtui? Miksi siitä tuli vaivaton, miksi asiat alkoivat virrata ilman ponnistelua?

- Oiva -

Lapsia ja aikuisia

Milloin lapsista tulee aikuisia? Ja mitä se tarkoittaa?

Aikuiseksi kasvaminen on jotain, mitä suositellaan silloin, kun joku on tehnyt jotain vastuutonta. Lapsellinen on sellainen, joka ei noudata vakavuuden normia tai jonka huumorintaju on yksinkertainen.

"Lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta."

Jotain on muuttunut sen jälkeen, kun nuo sanat lausuttiin ensimmäisen kerran, sillä "lapsen kaltainen" ei ole aikoihin ollut tavoiteltu tila.

Vai olisiko maailma siltä osin muuttumassa?

Luin viime viikolla lehdestä taas yhtä juttua, jossa todistettiin, että suomalaisten koululasten tulokset ovat huippuluokkaa. Huolimatta suurentuvista luokkakoosta tai univeloista, joita harrastukset ja iltavalvonta aiheuttavat. Onkohan kukaan tutkinut kansainvälisesti, miten vanhempien työajan pituus korreloi tämän asian kanssa? Suomessahan on liki maailmanennätyslyhyt työaika?

Iltalehdestä löytyi perjantaina myös artikkeli, jossa ihmeteltiin miten seesteiseltä ja kypsältä vaikutti 18 vuotias tyttö, joka oli puolet elämästään viettänyt sellissä mielenvikaisen aikuisen vankina. Ajankulunaan vain television ja radion laatukanavat ja kirjallisuuden klassikot. Asiantuntijat selittivät ihmeen johtuvan siitä, että tytöllä oli ollut ylin kyllin aikaa viettää ajatustensa kanssa lukemaansa ja kokemaansa jäsentäen. Koko murrosikänsä.

Huomasin muuten tulkitsevani, että seesteinen ja kypsä on automaattisesti parempi kuin...mikä niin?

Mitä tästä voi ajatella? Systemaattinen ja suunnitelmallinen kouluttaminen johtaa erinomaisiin tuloksiin? Ihmiset ovat erilaisia ja poikkeusyksilöillä on poikkeuksellisia ominaisuuksia? Virikkeiden maksimoinnin sijasta kannattaisi vetäytyä hiljaisuuteen?

Olen taipuvainen uskomaan sinua, Oiva. Uskon, että "nyt" on parempi kuin "sitten kun" tai "silloin ennen". Mutta voiko sitä todistaa? Voiko sitä opettaa?

Kun kysymykset ovat heränneet, on vastauksilla tilaa tulla.
Helpommin, yksinkertaisemmin ja vähemmän.

-Usko


"The quality of your consciousness at this moment is what shapes the future—which, of course, can only be experienced as the Now." Eckhart Tolle

Läsnäolon taito

Hyvää syntymäpäivää, Usko!

Graerup Strand,Tanska; 6.7.2006; auringonlasku:

Seison liikkumatta Pohjanmeren rannassa, kasvot kohti merta ja ilta-aurinkoa. Hiekka elää jalkojen alla, meren aallot hengittävät sitä ylös ja alas. Oma hengitykseni asettuu itsestään aaltojen tahtiin. Hidas liike alkaa itsestään, ilman tietoista päätöstä. Pyyhkäise polvi, torju apina, harjaa hevonen, pilvikädet. Meri ja hiekka tekevät tepposia, tukevaan alustaan tottuneet varpaat etsivät otetta. Liikkuuko hiekka vai onko se paikallaan? Vasta kun hyväksyy molemmat mahdolliseksi, siis samanaikaisesti, löytyy tasapaino ja liikkeen helppous. On antauduttava aallon ja hiekan miljoonien vuosien hioutuneelle yhteistyölle. Pohjanmeren rantahiekalla taiji hidastuu evoluution tahtiin enkä enää tiedä, olenko nousemassa merestä maalle vai päinvastoin. Mutta sillähän ei ole mitään väliä, olen vedenrajassa ja nautin. Nyt on kaikki.


... sanopas Usko, miksemme ole koko ajan läsnä? Lapset ovat, mutta me aikuiset emme.

Jos olisimme, siis läsnä, eikös silloin elämästä tulisi yksinkertaista? Ja työelämästä samoin... meidän piti puhua yksinkertaisestä työelämästä, mutta me pystymme olemaan sinut NYTin kanssa vain helpoissa tilanteissa, shirazin kanssa tai hiekkarannalla?

Mitäs sanot tästä... Turku, 6.8.2006; asiakkaan luona:

Eka palaveri kesäloman jälkeen, aurinko jatkaa paahtamista ilman säälin häivää. Taistelen asenteeni kanssa, ettei siitä tulisi taisteluasenne. Muistan rantahiekan, liikkeessä ja paikallaan, ja evoluution, perillä ja liikkeessä kaikkiin suuntiin. Lähetän kvanttikimpullisen rakkautta edelläni, värähtelemään neukkarin ovenpieleen, tulijoita odottamaan.

Kulmikkaat mielet, jäykät asennot, ahtaat asenteet. Kaikki kaikkia vastaan, mielen peitset tanassa. Ovenpielen värähtely ei riittänyt. Minä irtoan, tanssin ylös katonrajaan, sinne missä tunnelman pitäisi olla. Katson alas. Vierailen jokaisen hahmon sisällä, tutustun hänen haluihinsa ja pelkoihinsa - myös sen hahmon, joka näyttää minulta. Ne ovat kaikki oikeassa, mukavia ja järkeviä heppuja ja pimuja. Lähetän rakkautta ja hyväksyntää jokaiselle erikseen. Huone alkaa sulaa, värähdellä, muuttua oranssin väriseksi ja läpikuultavaksi. Ensimmäinen hymy. Toinen. Kolmas avaa kätensä, sanoo jotain, avaa mielensä ja pa-tam: hahmot ovat yhtä. Kaikki kaikkien puolesta, kaikkeus kaiken puolesta. Kevyt palaveri, hyvä työ, kauniita päätöksiä. Kaikki on nyt.

Ehei, ei se minulta aina onnistu. Mutta on se joskus tapahtunut. Voisiko tätä oppia, ja opettaa toisille? Millaisissa olosuhteissa läsnäolo saisi tilaa? Voiko työtä tehdä kevein mielin, avoimin sydämin? Voiko kapean tehokkuuden korvata laveammalla, hyvinvointia aikaansaavalla työtavalla?

Tätä kyselee Oiva

Ei ensin, vaan nyt

Häärään kotini terassilla grillauspuuhissa. On elokuun viimeinen viikonloppu ja huomenna täytän 42. Olemme juuri tulleet lenkiltä ja olo on viipyilevän rauhallinen.

Lasissa tilkka punaviiniä, vaimo keittiössä laittamassa salaattia ja lapset yläkerrassa vaihtamassa mielipiteitä Iniyashan viime jaksosta.

Viinivalinta oli onnistunut, chileläinen shiraz ei taaskaan pettänyt.

Huomaan ensin hymyileväni,
sitten oivallan;
tässä se on.

Nyt.

-Usko

Ensin työ, sitten huvi?

Työn merkityksellisyys on varmasti hyvä ajatus. Mutta sitä tuskin voi saavuttaa ilman elämän merkityksellisyyttä? Nyt tuntuu olevan vallalla ajatus, että "ensin työ, sitten huvi". Elämästä nauttiminen on siis ansaittava, huvi tulee sitten joskus... ilmeisesti eläkkeellä?

Mutta osaammeko nauttia siitäkään, onko silloinkin vielä jotain tekemättä?

Me olemme hajottaneet elämämme osiin, ihan kuin elämä olisi kone. Sitten yritämme kiillottaa palasen kerrallaan kiiltäväksi, koota koneen uudelleen entistä ehyempänä, tullaksemme jälleen kokonaisiksi. Mutta me olemme pysähtyneet työ-nimiseen palaseen, sitä ei saa millään puhtaaksi... miksi ylipäätään aloitimme siitä palasesta?

Kaikilla on kiire, työkomponenttia pitää kiillottaa yötä päivää.

Vai onko todella? Entä jos meistä vain tuntuu siltä? Mikä meidät pistää juoksemaan? Tarkkaile ympäristöäsi, vilkaise peiliin. Mikä selittää tämän kaikkialla läsnä olevan, silmiinpistävän touhukkuuden?

Jossain mielen reunalla kuiskaa pieni ääni, että ”oletko varma, oletko aivan varma? Pitäisikö hidastaa…”. Kuuletko sinä sen äänen, kaiken meuhkaamisen keskellä?

Oletko muuten huomannut, että kauppakeskuksissa on nykyisin hiljentymishuoneita ja retriitit ovat taas muotia? Edellisen kerran Euroopassa tapahtui retriittibuumi 1500-luvulla, uskonpuhdistuksen aikaan, kun siirtymä kohti renessanssia ja uutta maailmankuvaa teki tuloaan. Sitä ennen buumi sijoittui 300-400 -luvulle, Rooman valtakunnan hajoamisen aikaan.

Jotain on tapahtumassa?

Olemme eksyneet suolle, on vaikea löytää varmaa pohjaa jaloille. Kun jalkansa yhdelle mättäälle asettaa, alkaa se heti vajota. Ei kun liikkeelle, suolla on sentään helpompi kävellä kuin Genetsaretin järvellä. Suolla on pysyttävä liikkeessä, mutta olemme unohtaneet yhden viisauden: suolla ei saa juosta. Suo imaisee ne, jotka seisovat paikallaan tai juoksevat.

Mutta missä se suo on? Meidän mielessämme, ei missään muualla.

- Oiva

Ollako vai eikö olla, kas siinä pulma?

Hallinta vs. virtaus, kovat jutut vs. pehmojutut, manageerausta vai liidershippiä?

"Jos sä haluut saada, on pakko antaa..."

Joskus vastakkaiselta näyttävät asiat ovat toistensa peilikuvia; ilmiöitä jotka ovat toistensa edellytyksiä ja joiden arviointi on kiinni pelkästään arvioijan sijainnista suhteessa arvioitavaan.

Ellei ole virtausta, ei ole hallittavaakaan. Veneen ohjaaminen on vaikeinta kaikkein pienimmässä vauhdissa ja jossain vaiheessa ohjattavuus katoaa kokonaan.

Keskustelin johtamisesta kollegani kanssa, joka ihmetteli amerikkalaisten yritysten menestymistä Paras työpaikka-kilpailussa. Kyseisessä kisassa arvioinnin suorittavat pääosin yrityksen työntekijät. On paitsi houkuttelevaa myös riskaabelia lähteä yleistämään asioita puoleen tai toiseen, mutta oma mielikuvani on, että näissä yrityksissä lähtökohtana on ensin virtauksen luominen ja vasta sitten sen hallinta. Jos pitkäjänteinen tuloksenteko on intohimo, ei kustannusten hallinta voi olla lähtökohtana eikä ainakaan lopullisena kilpailukeinona.

Työn kokeminen merkitykselliseksi syntyy tuloksellisesta kokonaisuudesta. Toiminnan tulee olla kannattavaa, asiakkaan on saatava vastinetta rahoilleen ja henkilöstön on kyettävä arvostamaan työtään ja toisiaan ihmisinä. Tähän suuntaan todistaa myös Seppo Matikainen (WM-Data) artikkelissa, jonka sain tänään Oivalta.

Tuskin kukaan haluaa työskennellä yrityksessä, jossa ihmiset kokevat ettei heitä arvosteta. Huono asiakaspalaute on niinikään myrkkyä työssä viihtymiselle. Automaattisesti ne eivät tuota yrityksen kannattavuutta, mutta todennäköisyys varmasti kasvaa. Matikainen puhuu ryöstöviljelystä, joka tarkoittaa jonkun näistä kolmesta tekijöistä unohtamista. On suorastaan erikoista, että joissain yhteyksissä työntekijän ja yrityksen menestymisen koetaan olevan lähtökohtaisesti ristiriidassa.

Uskon, että haasteellisetkin tavoitteet ovat motivoivia, mikäli ihminen kokee aidosti saavansa tukea onnistumiselleen ja jos tavoiteasetannassa on huomioitu kannattavuus, asiakaslisäarvon tuottaminen ja henkilöstön kunnioittava kohtelu.

On tuettava oivallusta ja uskallusta, samaan aikaan ja samassa henkilössä :o)

-Usko-

Hallinta vs. virtaus

Kiitos Usko, hyvin matelee tuo mittarimato :-)

Se onkin hyvä mielikuva: mato on Hidas, se etenee Harkiten. Ei kaikkea tarvitse mitata, joihinkin asioihin voi vain luottaa... mitä miettii mies, joka mittaa pelinsä pituuden? Jos TIETÄÄ sen riittävän, ei sitä tarvise mitata.

Mutta miksi mennä Palaverstaniin? Hyvä kysymys. On syytä pohtia, millaiset asiat valikoituvat palaverin tai yleisemmin yhdessä tekemisen aiheiksi ja mitkä yksin tehtäviksi.

Tai ylipäätään: millaiset asiat vangitsevat huomiomme ja valikoituvat tekemisemme kohteeksi. Koko ajan jotkut toiset asiat, kokonaiset todellisuudet, jäävät täysin huomaamatta.

On asioita, joille emme tee mitään. Kuinka tietoisesti olemme tehneet sen päätöksen?

Minusta näyttää siltä, että meidän huomiomme ja sitä myötä energiamme suuntautuvat hallintaan, pitämään toistemme ajatukset ja teot keskivertoputken sisällä. Ongelmaksi nousee yhtä lailla ala- ja ylärajan ylittäjä. Häiriöitä ei sallita.

Me puhumme kyllä paljon luovuudesta ja huippuosaamisesta, mutta koetapas esittää uusia ideoita ohi komentoketjun. Tai katso kalenteriasi: onko siellä enemmän seuranta/valvonta/budjetti/ennuste -palavereja, vai ideointi/brainstorming/rentoutumis/tutustumis/hassuttelu -palavereja? Entä hiljentymishetkiä, onko siellä niitä?

Arjen käyttäytymistämme selittää paremmin sana "hallinta" kuin "virtaus", siltä minusta näyttää?

Haluaisin avata keskustelun hallinnan ja virtauksen ongelmasta. Siinä taitaa olla (työ)elämän mielenkiintoisin yin/yang -pari? Tasapaino lienee parempi kuin jommankumman rökäletappio?

- Oiva

Miksi matkustaa Palaverstaniin ylipäänsä?

Tietoyhteiskunnassa tieto, puhe ja kuvakin kulkee lähes ilmaiseksi ja lähes reaaliajassa. Miksi siis edelleen ihmisiä kutsutaan samaan paikkaan a)katsomaan lähes pysähtymätöntä powerpointvirtaa, säestettynä ääneenlukemisella b)toteamaan esityslistalla olleiden asioiden olevan vaiheessa kiireestä johtuen tai c) kuulemaan, mitä joku jossain on jo päättänyt ja haluaa osallistujien automaattisesti hyväksyvän.

Nykyinen työyhteisöni on hyvin korrekti, eikä sen hajaantumistekijä siksi nouse kovinkaan korkealle. Tosin korrektius on sitä luokkaa, ettei kokouksen kulkua haluta häiritä millään muotoa. Ei edes kommenteilla tai palautteella, ellei sitä erikseen pyydetä.

Ainoa mielekäs perustelu Palaverstanin matkalle on osallistujien keskinäinen kommunikaatio. Kommunikaatiolla tarkoitan ilmeiden, eleiden, äänenpainojen, katseiden ja sanojen vaihtoa joka välittää suunnattomasti enemmän tietoa osallistujien suhteesta käsillä oleviin asioihin. Kaikkia niitä vuorovaikutuksen keinoja, joita varten aistimme ja aivomme ovat kehittyneet nykyiselle tasolle.

Koska eleiden mittaaminen on työlästä, voisi hajaantumistekijän rinnalle ottaa vuorovaikutuksen suhdeluvun (100*osallistujien väliset puheenvuorot/kokouksessa yhteensä tehdyt puheenvuorot). Jos suhdeluku jää alle 50% voidaan seuraavat kokoukset ehdottaa toteutettaviksi pienemmällä kokoonpanolla tai kokonaan sähköisessä muodossa.
Tiedotteena muodossa tai toisessa.

Tai oikeastaan meidän tapauksessamme parempi ratkaisu voisi olla aihelistan lyhentäminen puoleen, joka voisi luoda edellytykset vuorovaikutuksen synnylle. Jo kahden minuutin hiljaisuus puheenvuorojen välillä voisi olla järisyttävä kokemus ja houkutella ihmiset keskustelemaan, siis rikkomaan tuo hirveä hiljaisuus.

- Usko

Matkailu avartaa

Eläköön Vapaa Blogistan!

Minä olen tällä välin ollut Palaverstanissa, sen pääkaupungissa Borestonissa.

Kehitin uuden mittarin:

palaverin hajaantumistekijä = 100 * niiden ihmisten lukumäärä, joilla on palaverissa auki läppäri ja/tai kommunikaattori per palaverin osanottajien kokonaismäärä

Eilen olin palaverissa, jossa oli paikalla 11 ihmistä, auki 7 läppäriä ja kuusi kommunikaattoria - joillain oli siis molemmat käytössä. Ihmisinä tämä tarkoittaa 8 ihmistä. Vain 3 ihmistä yritti keskustella huoneessa olevien muiden ihmisten kanssa.

Hajaantumistekijäksi tulee 100 * 8 / 11 = 72%

Siis aivan pirstaleina, gone with the wind. Hajaantumistekijä on jo halvaantumistekijä, jos se ylittää 50%.

Milloin viimeksi olit palaverissa, jossa oli vain ihmisiä? Ihmisiä, jotka katsoivat toisiaan silmiin, kuuntelivat ja tukivat toisiaan, käyttivät koko mieltään ja olemustaan yhteisen asian hyväksi? Sanalla sanoen olivat läsnä, ja vain tässä yhdessä paikassa.

Mitä tapahtuisi, jos organisaatiossasi otettaisin käyttöön kaksi mittaria: hajaantumistekijä ja aiemmin mainittu 10 sähköpostiviestiä päivässä -rajoitin?

- Oiva

Blogistaniin tutustumassa

Olen saanut jonkinmoisen herätyksen... Blogit ovat ilmeisestikin jotain paljon enemmän kuin olin kuvitellut. Kävin viikonloppuna kiertelemässä satunnaisesti blogien maailmaa ja törmäsin todella moniin mielenkiintoisiin hahmoihin.

Vieressä on linkki yhteen niistä; Kaisantuvassa ihmetellään yksinkertaista elämää. Oli aivan pakko linkittää se tälle sivulle. Taisi olla zen-teeman hakujen kautta kun ajauduin seuraavaksi Garr Reynoldsin sivulle. Samoilta sivuilta löysin linkin Seth Godin nimisen markkinointikaverin esitykseen. Erinomaista materiaalia! Edelleen Tom Petersin sivulle ja Re-imagining manifestia (Tom(ah)to) lukemaan.

Hitaammin, yksinkertaisemmin ja vähemmän. Aivan...Mutta käykää silti katsastamassa Reynoldsin vinkkejä esitysten tehostamisesta. Hän kertoo, miten esityksistä saa Helpommin ymmärrettäviä, Yksinkertaisempia ja VÄhemmällä vaivalla :o)

-Usko, tai älä-

Postia vapautetusta maasta

Lisää sotaisia kielikuvia. Katsoin juuri dokumenttia Vietnamin sodasta. Dokumentin viimeinen lause kuului, "Vietnamissa Yhdysvallat voitti jokaisen taistelun, mutta hävisi sodan."

Joskus iltauutisia katsoessa tulee mieleen, että tuo saattaa päteä länsimaiseen elämänmuotoon laajemminkin. Kaikki perinteiset kehityksen mittarit näyttävät huikeaa kasvua, mutta jokin tässä vaivaa kuitenkin. Lastenpsykiatri Raisa Cacciatore todistaa 24.8. HS:n Mielipidesivulla, miten suuresti monet perheen arkipäivään vaikuttaneet asiat ovat parantuneet.

Kotiemme toimeentulo ja mahdollisuus viettää yhteistä aikaa ovatkin kuin eri planeetalta verrattuna vuoteen 1885, jolloin Raisan isoäiti syntyi. Työelämän puitteet ovat niin ikään verrattomasti paremmat, kuin oman isoisäni aikaan, jolloin hän sodassa loukkaantunena raivasi umpimetsään suurperheensä (10 lasta) elannoksi peltotilkun. Isoäitini mukaan lapset kasvoivat siinä ohessa, työn touhussa. Työpäivät olivat pitkiä, eikä vapaa-ajan ongelmia ollut. Luultavasti isoisä ei olisi edes ymmärtänyt kysymystä työn merkityksellisyydestä tai elämän tasapainoisuudesta.

Olemme voittaneet aika monta taistelua toimeentulon ja elämänhallinnan osalta, mutta olemmeko kokonaisuudessa plussalla? Totuus ehkä vapauttaa, vaan mistä tai mihin?

Onko työmoraali samalla tavalla vapautus omasta ajattelusta, kun taistelumoraalikin tuntuu toisinaan olevan sodan aikana? Dokumentin mukaan, yksi hyvin ajoitettu Walter Cronkiten uutisjuttu muutti Yhdysvaltojen kotirintaman suhtautumisen sotaan. Sotilaiden taistelumoraali oli jo rapautunut, kun massiivisella materiaaliylivoimallakaaan ei oltu onnistunut nuijimaan "heikompaa" vastustajaa pysyvästi viidakon lokaan.

Immanuel Kant muotoili kategorisen imperatiivinsa useampaankin muotoon, joista siteeraan kahta. 1) Toimi aina siten, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleismaailmallinen laki ja 2) Kohtele kaikkia ihmisiä, myös itseäsi, ikään kuin he olisivat päämääriä sinänsä, älä koskaan pelkkinä välineinä.

Ideani työtä hyväksi muuttavaksi ohjeeksi kuuluu siis Immanuelia soveltaen: "Kohtele työyhteisösi ihmisiä, asiakkaitasi ja erityisesti itseäsi, ikään kuin ihminen olisi päämäärä sinänsä, eikä koskaan väline."

Kelpaako tämä, vai onko se liian abstrakti ohje?

-Usko-

Työmoraali ja hyvä työ?

Meillä suomalaisilla on (ainakin omasta mielestämme) hyvä työmoraali. Niin oli Auschwitzin komendantillakin. Tehokas ja organisointikykyinen kaveri, prosessit kunnossa. Kokonainen elämänmoraali - tunteet, empatian ja rohkeuden sisältävä moraali - olisi saanut kelpo komendantin toimimaan toisin. Tosin hulluksi tulleen ympäristön paineen on täytynyt olla kova.

Paineita totella joukkoa on meidänkin aikanamme. Työmoraali käskee meitä kilpailemaan, kiirehtimään, olemaan tehokas ja agressiivinen. Nykyaikaisessa globaalissa kilpailussa edelleen arbeit macht frei.

Jeesus aikoinaan yritti sanoa, että se olisi totuus joka vapauttaa, mutta tiedä häntä?

Elämänmoraali kehottaa etsimään harmoniaa ja tasapainoa. Tarvitsemme arkeemme yksinkertaisia, vapauttavia totuuksia. Nuku tarpeeksi, syö itsellesi sopivaa ruokaa itsellesi sopiva määrä, tee työtä haluamallasi tahdilla, tavalla ja määrällä, kunnioita itseäsi ja toisia - myös kilpaillessasi, sekä kunnioita ja suojele ympäristöäsi.

Ennen kaikkea, murehdi vähemmän sekä menneitä että tulevia. Yksinkertainen vapaus on käsissäsi, NYT. Seuraisiko tästä myös yksinkertainen, tuloksekas ja tyydyttävä työ? Sellainen HYVÄ työ?

Mutta nyt minä ehdotan sinulle Usko siirtoa yläilmoista maan päälle: ruvetaan keksimään arkipäivän ideoita, millä työ muuttuu HYVÄksi. Minulla on yksi idea, keksi sinä lisää:

Laitetaan sähköpostiin sellainen rajoitus, että kukaan ei saa lähettää enemmän kuin 10 viestiä päivässä. Tietenkään lauantaisin ja sunnuntaisin ei saa lähettää yhtään viestiä. Mitä tästä seuraisi?

- Oiva

Kuka arvostaisi yksinkertaisuutta?

Välillä tuntuu, ettemme ole vahingossa sotkeutuneet mihinkään. Luulen, että ihan tarkoituksella rakennamme itsellemme ansan jolla voimme sitten perustella monenmoisia asioita. Mitä monimutkaisempi maailma, sitä toimivampi ansa ja sitä helpompi on ulkoistaa vastuu omista valinnoista. "Eihän tässä meikäläinen mitään mahda maailman saastumiselle, yhtä tyhjän kanssa näiden jätepussien kanssa kohkata." "Kun globalisaatio vie työpaikat kuitenkin Kiinaan, niin ihan sama miten näitä hommia hoitaa."

Käytännössä valinnat ovat kuitenkin yksinkertaisia; "Lajittelen omat jätteeni, koska se on oikea teko ja parantaa maailmaa pussi kerrallaan." Lajittelun lisäksi voin oikeasti miettiä, mitkä ostokset ja ostosten kääreet ovat välttämättömiä." "Joku voi sanoa työtäni paskaduuniksi ja pomoakin mahdottomaksi tyypiksi. Se ei silti estä minua tekemästä päivittäisiä askareitani niin hyvin kuin kykenen ja nauttimaan tunteesta, jonka asioiden hoitaminen antaa. Siis jos hyväksyn, että voin olla tyytyväinen paskaduuniin."

Taidan olla vähän yksinkertainen? :o)

-Usko

Yksinkertaista (työ)elämää?

Kiitos Usko, HYVÄ ajatus!

Siinä HYVÄssä oli yksi sana ylitse muiden... nykyään ei eläminen ja työnteko tunnu Yksinkertaiselta. Ihan kuin olisimme sotkeutuneet monimutkaisuuden verkkoon tai eksyneet itse rakentamaamme labyrinttiin?

Siitä haluaisin keskustella...

- Oiva

HYVÄ on parhaasta päästä ajatuksia

Hitaammin, Yksinkertaisemmin ja VÄhemmän ovat laatusanoja joiden arvostusta haluan nostaa. Nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin ovat nekin ihan hyviä sanoja, mutta eivät ainoina elämänohjeina. Niiden yliviljelystä on nähtävissä jatkuvia merkkejä niin talous, kuin iltapäivälehdissäkin, joten ei siitä sen enempää.

Tämä blogi käynnistyy tekemään tilaa HYVÄlle.

-Usko